Social Media Icons

perjantai 25. helmikuuta 2011

Aarre kuvina

5 kommenttia , , , Share It:

rv 8+3


rv 11+4


rv 20+3


Pahoittelen karmeaa kuvanlaatua, edelleen käytössä nk. webkamera. Olen saanut ällistyttävän paljon palautetta ja uusia lukijoita on tullut matkaan, mahtavaa! Kiitos teille!

Raskausviikkojen vieriessä hurjaa vauhtia tuleekaan harvoin ajatelleeksi, kuinka paljon ehtiikään tapahtua odotusaikana. Olen monta kertaa Henrin kanssa huvittuneena muistellutkin, että kun olemme saaneet tietää raskaudesta, on meidän Aarteemme ollut 9-14mm pitkä. Siis vain sentin mittainen! Ensimmäisen ultraäänitutkimuksen aikaan (rv 8+3) hän on painanut 0,5g. Puoli grammaa rakkautta! Itkimme Henrin kanssa molemmat silmät punaisina, vaikka tietokoneruudulla näkyi vain kaksi palloa ja keskellä sykkivä pienen pieni sydän.
Toisessa ultraäänitutkimuksessa (rv 11+4), n. 3 viikkoa myöhemmin näkymä oli uskomattoman erilainen. Siellä saatoimme äitini kanssa (Henri oli armeijassa) erottaa pienet sormet ja varpaat, kantapäät ja polvet... Vaikka vauva näyttikin ihan vauvalta, eikä miltään hyönteisen keskivartalolta, tuntui potkuihin ja vatsan kasvuun olevan ikuisuus. Toisen kolmanneksen alku on ollut ainakin minulle hirveintä aikaa, alituista pelkoa ja jännitystä tulevasta, ja vaikka silloin saisikin ajatella että tämä lapsi näkee päivänvalon, tuntuu kaikki vielä epävarmalta. Vatsa ei ole pullahtanut esiin, liikkeitäkään ei tunne.. Onko siellä ketään, kuitenkaan?
Viimeisimmässä (ja viimeisessä) ultraäänitutkimuksessa tunsin jo liikkeitä, ja oli hurjaa katsoa kun pikkuinen myllersi masussa ja samaan aikaan tunsin sen sisälläni. Tuumin tyytyväisenä, että ahaa, nämä olleetkaan vain ilmavaivoja, minun mahassani kasvaa pieni vauva! Silloin koin raskauteni sinetöitävän, viimeinkin.

Vielä välillä minua painaa epätietoinen olo Aarteen hyvinvoinnista. Entä jos se onkin kehitysvammainen tai vakavasti sairas, koska söin tonnikalaa? Entä jos hän syntyykin ennenaikaisena, kuolleena? Jos vauvan itkusta voi päätellä onko sillä nälkä vai huutaako se muuten vaan, niin entäpäs jos Aarteemme ei potkikaan onnellisena vaan potkii avunhuutona? 

Jännitän myös parisuhteen puolesta. Yhtäkkiä meitä onkin kolme, me kaksi ja räkänokka. Mitä jos Henri kyllästyy muhun ja jään yksin valvomaan öiksi? Ja miten kamalalta tuntuukaan ajatus, ettei Henri rakastakaan minua eniten maailmassa. Vaan vain puolikasta minua, Aarretta. Entä jos Henri unohtaa minut kokonaan? Entä jos minä en riitä? Miten käy kun kesälle 2012 suunniteltu Pohjois-Norjan vaellusreissu muuttuukin Tallinnan päiväristeilyksi? Pystynkö elämään goretex-kenkien ja plussakorttitarjousten kanssa, onnellisena? Mitä sitten tapahtuu kun päivärytmiäni siivittää kolmekiloinen kakkamasiina? 
Mitä jos minä en opikaan rakastamaan näitä kaikkia muutoksia? Jos alankin vihaamaan omaa elämääni?

5 kommenttia:

  1. Ihana tapa kirjoittaa!Samoja pelkoja oli itselläni lapsen suhteen, tosin kelläpä ei olisi. Enkä usko , että alat vihaamaan, ihminenhän sopeutuu melko äkkiä muutoksiin.Mutta parisuhde muuttuu, voin luvata. Nimimerkillä: Riiteleyä since Mapun syntymä. ( ei kaikki riitele,mutta me kyllä..)Ehkä myöhemmin meillä helpottaa..

    VastaaPoista
  2. kirjoitat kyllä mielenkiintoisesti :)

    VastaaPoista
  3. Sini, tuo parisuhde jännittää. Me ollaan muutenkin kaksi kipinöitsijää, niin meillähän huudetaan usein... :D Toivottavasti alkaa helpottamaan teillä, ajan kanssa. :)Miu, suurkiitokset!

    VastaaPoista
  4. Miten sä olet kikkaillut tuon blogitekstin otsikon kirjaisimen tuollaiseksi? On meinaan kaunis!

    VastaaPoista
  5. Aloin itsekkin kirjottaa nyt blogia, nii lisäsin tämän sun blogin sinne luettaviin :)

    VastaaPoista