Social Media Icons

tiistai 23. elokuuta 2016

Mee Ruotsiin, räkäpissa - sananen uhmaiästä

3 kommenttia Share It:



"Mä vihaan sua ja toivon, että sä et olisi koskaan tullut mun äidiksi! Mä vihaan sitä kun sä peset perunat! Mä vihaan sitä kun sä et anna mulle mehua! Mä vihaan sua koska sä oot niin ÄLLÖTTÄVÄ! Mee Ruotsiin!".

Ah. Arki. 

Ennen lapsia minulla oli jonkinlainen käsitys uhmaiästä ja itsenäistymisen kausista, kehitysvaiheista ja niihin liittyvistä kriiseistä. Siis lähinnä sellainen Minttu-kirjamainen ajatus siitä, että kävisimme periaatteellista keskustelua karkkihyllyn ääressä tiistaina rajoja ja rakkautta-hengessä ja sopisimme erimielisyytemme sitten käymällä kirjastossa lainamaassa lintukirjan (ja trust me, yritetty on - maksoinkin siitä revitystä lintukirjasta suolaiset 32 euroa). 

Ajatus periaatteellisista taisteluista, rajoista ja rakkaudesta mureni viimeistään esikoisen uhmakauden alkaessa, siis reilun vuoden vanhana. Voi olla, että olen sanonut näin aiemminkin, mutta tuntuu, että juuri tämä meneillään olevan kausi tuntuu raskaimmalta tähän astisista - ainakin nyt, kun mies on palannut kouluun, mutta kerhot eivät ole vielä alkaneet ja sadepäiviä on takana useampi. 

Esikoisen kanssa on eletty pidemmän aikaa jonkinlaista suvantovaihetta; asiat ovat pitkälti sovittavissa, neuvoteltavissa tai perusteltavissa, mitä hän nyt huutelee kaksi kertaa päivässä muuttavansa mummolaan koska me käskemme pestä hampaat vaikka niin väsyttäisi/jalkaan sattuu/naapurikaan ei pese tähän aikaan/huomenna on kuitenkin tanssitunti/ei ole syöty herkkuja/hän ei koe tarvitsevansa aikuisia elämäänsä koska Peppi Pitkätossullakaan ei niitä ollut. 

Pian kaksi vuotta täyttävän kuopuksen ja joulun alla neljä vuotta täyttävän keskimmäisen elämässä sen sijaan myrskyää. Temperamentiltaan voimmakkaimmailta kuopukselta sitä olen tavallaan osannut odottaakin - hän on vauvasta saakka osannut vaatia ja ottaa oman tilansa, ja esimerkiksi konttaamaan lähteissään tyynesti kontannut lattialla leikkivien sisarustensa yli ja purrut aina takaisin. Hänen ongelmansa selkeästi on, ettei meillä ole liiaksi asti yhteisiä sanoja, ja suurimman osan aikaa meille on hyvin epäselvää, mikä hänen mieltään painaa. Suuttuessaan hän repii vaatteet päältään, repii omia hiuksiaan, puree käsiään ja hakkaa päätään lattiaan - otsassa on jo pidemmän aikaa ollut kestomustelma tästä.

Liki nelivuotiaan kanssa tämä kaikki tuntuu vieraalta ja uudelta. Hän on näet aina ennen ollut sellainen leppoisa, easy-going Yes Man, joka on jaksanut odottaa vuoroaan, osannut jakaa tavaransa ja jonka kanssa asioista on voinut neuvotella - ehkä siksi, että hän on puolitoistavuotiaana puhunut viiden sanan lauseita ja tuskaili kaksivuotissyntymäpäivillään kahden sanan edessä: paineilmakompressorin ja kriisiajan operaatiokeskuksen nimittäin. Ja jotenkin kummassa meille kesän aikana muutti tyyppi, joka irvistelee, pyörittelee silmiään, näyttää kieltä ja kirkuu kuin palosireeni, kotona ja sen ulkopuolella. Tyyppi, joka repii keittiöportit ja liukuovet saranoiltaan, varastaa pikkuveljen tärkeimmät lelut ja heittää tavarat ulos ikkunoista (no okei, se on ollut jo vuoden ajan hänen ikioma show'nsa). 

Ja se raivo. Se voi syttyä ihan mistä tahansa. Esimerkiksi....

Näkymättömistä asioista. Joku on vienyt näkymättömän kilpa-auton, kultakolikot, merirosvoaarteen. Sisko kävi haukkaamassa näkymättömästä mehujäästä.

Siitä ettei aamupalaksi syödä posliinista lehmäsäästöpossua ja askillista ksylitol-pastilleja.

Joku toinen sai enemmän jotain, painoi ensin jotain nappia tai valokatkaisijaa, sai ensin ruokalautasen eteensä tai isomman monivitamiinitabletin. 

Koska uimahalli on kiinni ja naapurit eivät ole kotona.

Koska kengät jalassa ei saa kävellä sisällä ja koska ulkona niitä kielletään ottamasta pois.  

Kun äiti ei ota riittävän nopeasti syliin ja kun äiti ei saa ottaa syliin. Eikä katsoa. Eikä koskea. Eikä poistua. 

Koska meillä ei ole poroa tai ponia parvekkeella. 

Koska lähteminen on arsesta. Samoin hammaspesut, vaatteiden pukeminen,  ruoan valmistumisen odottaminen ja kylvystä pois tuleminen. Esimerkiksi. 

Facebook-seinäni yläosassa luki tänä aamuna: "Mitä mietit, Anna?". Mietin, että vaikka lasi on läikkynyt ja perintömaljakot putoilleet, on se kuitenkin puoliksi täynnä. Tänään valjastin lapset viinirypälepalkkion turvin siivousavuksi, kun vesimukit lentelivät ja Duplo-laatikot oli kumottu. Kahdella vedellä kostutetulla harsolla ja viinirypälekulholla sai aika paljon aikaan - tai ainakin itse ehdin imuroida ennen lattioiden pesua. 

Ja vaikka he aamun olivat kinastelleet, tuli viinirypälekulhon äärellä hiljaisuus. Ehkä osin siksi, että laitoin Peltorit päähän. Sellaiset pitäisi kyllä ujuttaa äitiyspakkaukseen niiden tsiljoonan huonosti istuvan potkupuvun sijaan, sanonpahan vaan. 

Kuvissa näkyvät Mainion iki-ihanat Visiot saatu Lilla Companylta ja kuvatkin ovat siis keväältä. (Ymmärrätte varmaan miksi.)

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)


lauantai 20. elokuuta 2016

Lihapullia ja hyväntekeväisyyttä - Lihapullapäivä 23.8

Ei kommentteja Share It:

 Yhteistyössä IKEA 


Okei, aloitin tämän ehkä turhan varmana siitä, että ruotsalaisen kodinsisustusketju IKEA:n lihapullakonsepti on kaikille tuttu - ehkä siitä syystä, että useimmiten, jos me syömme lasten kanssa "ulkona", tarkoittaa se reissua IKEA-tavarataloon (joka onkin useimmiten meidän ohikulkumatkallamme). Meidän lapsillemme IKEA nimittäin symboloi kukkurallisia lihapulla-annoksia ja vapautta vaihtaa arkisen perunamuusin joskus ranskalaisiin sekä tavaratalosta löytyvää lasten leikkipaikkaa, Smålandia, pallomerineen ja aktiviteetteineen. Minä taas tykkään todella kohtuuhintaisista lasten annoksista ja säännöllisin väliajoin toistuvista lasten ilmaisista ruokailuista aikuisten ravintolaostoksen yhteydessä. Ja siitä, että lihapullalautasten tyhjennyttyä oman kahvinsa voi nauttia rauhassa - leikkinurkkaus pitää siitä huolen.  

IKEA Family-korttia näyttämällä tai vaivattomasti paikan päällä jäseneksi liittymällä voi käydä hakemassa itselleen lihapulla-annoksen tiistaina 23.8 klo 12-18 ja niin halutessaan maksaa Pelastakaa Lapset ry:n hyväksi annoksen hinnan. 

Jos luet tätä pääkaupunkiseudun ulkopuolella, niin ei hätää - IKEA Lihapullapäivää vietetään pop-up-ravintoloiden muodossa kaiken kaikkiaan viidessä eri kaupungissa: Helsingissä Narinkkatorilla, Turussa Vähätorilla, Tampereella Keskustorilla, Kuopiossa Kauppatorilla ja Jyväskylässä Asema-aukiolla. Kurkkaa tarkemmat tiedot täältä

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)


keskiviikko 17. elokuuta 2016

Rakvere Linnus - Viron reissun kohokohta

1 kommentti Share It:

Matkamme tarjosi Visit Estonia 

En tiedä teistä, mutta minussa sana teemapuisto herättää enemmän tai vähemmän vastahakoisia tuntemuksia. Jotain muovista. Helpporahapois. Hattaraa ja sirkushuveja. Perheriita. Lomabudjetista lohkeava jättimäinen siivu. Ei kiitos. 

Teimme heinäkuun lopulla muutaman päivän roadtripin eteläisessä naapurissa, Virossa, ja kävimme kohteissa, joihin emme ehkä itse olisi menneet tai joita emme olisi tajunneet etsiä. (Suomenkielinen Visit Estonia-sivusto muuten esittelee tutustumisen arvoisia kohteita, tapahtumia ja paikkoja eri puolella Viroa, joten jos suunnittelet matkaa Viroon, lämmin suositus.) Kävimme museoissa, autoradalla, hevoskärryajelulla, joulupukin pajassa, Baltian suurimmassa teemapuistossa ja luonnonsuojelualueella piknikillä, mutta reissumme kohokohdaksi nousi keskiaikaisen linnan raunioille rakennettu teemapuisto Rakveressä, Rakvere Linnus

Rakveren keskiaikaisen linnan raunioille rakennettu teemapuisto mursi käsitykseni lapsiperheille suunnatuista teemapuistokohteista - niiden ei tarvitse olla muovisia tai kalliita ollakseen hienoja, elämyksellisiä. Pääsimme kuulemaan elämästä keskiajalla, kokeilemaan turnajaislajeja, amupaan jousipyssyillä, pelaamaan shakkia, kulkemaan linnanraunioiden käytävillä ja syömään keskiaikaista ruokaa. Siis niin kuin esimerkiksi. 

Virolaisissa perheille suunnatuissa matkailukohteissa, ravintoloissa, kahviloissa ja tapahtumissa huomasin, että Virossa historian vaaliminen ja arvostaminen on erilaista. Lasivitriiniin piilottamisen tai köysin eristämisen sijaan pääsimme kokeilemaan erilaisia asioita, ja esimerkiksi kaikissa vierailemissamme museoissa oli erotettavissa selkeästi sekä lasten että aikuisten kohteet, sulassa sovussa keskenään kuitenkin. Kukaan ei katsonut lastenrattaita pahalla silmällä tai tarjonnut (pyytämättä) lasten nakkibuffet-menua. Rakveren linnapuisto on hyvä esimerkki tavasta, jolla historiasta on tehty käsin kosketeltavaa, koettavaa. 

Rakveren linnapuistosta löytyy niin nukketeatteriesityksiä, näyttelyitä, keskiaikainen ravintola, kotieläimiä, jättimäinen shakkilauta ja vaihtuvaa ohjelmaa opastetuista kierroksista leikkimielisiin turnajaisiin ja ritarileikkeihin. 

Ja vaikka Rakvere on vain reilun tunnin matkan päässä Tallinnasta, on hintataso vallan erilainen. Rakveren linnapuistoon alle kouluikäiset pääsevät ilmaiseksi, perhelipun hinta on 14 euroa. Me niin mennään tuonne uudestaan. 

Toinen vierailemisen arvoinen kohde ehkä vähän isompien lasten kanssa oli Rakveren poliisimuseo keskustassa. 

Rakveressä yövyimme Aqva Hotel & Spassa, jonne meidän on myös päästävä uudestaan - hotellihuoneista löytyi valmiina värityskirjat, kynät ja kylpytakit, ja hissillä pääsi suoraan kylpyläkerrokseen pulikoimaan - kylpytakeissa ja froteetossuissa. Lapset ihastuivat kylpylämeininkeihin, me upeaan hotelliin, hyvään aamupalaan ja no, kaikkeen. Pitkän pulikoinnin jälkeen hiukoessa kävin ostamassa huoneeseen iltapalaksi jättimäisen pizzan (koko poppoolle), vichyä, kuivan siiderin ja oluen, ja laskuni alakerran ravintolassa oli ihan huimat 13 euroa. Jos haluaa oikeasti viihtyä ja viettää aikaa hotellissa, niin Aqva Hotel & Spalle iiiiso peukku! 

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)


tiistai 16. elokuuta 2016

Ohikiitäviä hetkiä suojatiellä

1 kommentti Share It:

Elettiin kultaisen 1990-luvun loppupuolta. Olin juuri aloittanut koulun ja iltapäiväkerhon uudessa monitoimitilassa. Äitini teki pitkää päivää, mutta haki minut iltapäiväkerhosta kotiin, vaikka saapuikin junalla toiselle puolen kylää - hänestä se tuntui turvalliselta ja hyvältä tavalta opetella (vähäisen) liikenteen seassa kulkemista. Yhtenä alkusyksyn päivänä hän ei ehtinyt hakemaan minua kotiin, vaan oli sopinut kerhokaverini äidin kanssa minun tuomisestani kotiin. Heidän mukanaan en kotiin kuitenkaan mennyt, koska iltapäiväkerhon edessä olevaan risteykseen tilattiin ambulanssi.
Uuden, vastavalmistuneen monitoimitilan avajaisten yhteydessä oli puhuttu huonosta näkyvyydestä, mutkasta ja isosta pusikosta ennen risteystä - ja suojatietä. Odotin suojatien alussa reppu selässäni, kun kuulin vaimean auton äänen jostain kaukaa, sitten askeleita, kolahduksen ja kerhokaverini äidin huutavan vieressäni. Kuusivuotias koulukaverini oli lähtenyt juoksemaan yllättäen tien yli, kun auto oli tullut mutkasta eikä ehtinyt ihan pysähtyä. Vaikkei autolla näyttänyt olevan edes vauhtia, sinkosi koulukaverini pitkälle suojatien yli. Onnea onnettomuudessa - kirjaimellisesti - oli se, ettei hänelle käynyt pahasti, vaikka tilanne sivustakatsojan silmin näyttikin rajulta. Hän selvisi muutamalla mustelmalla, ruhjeella ja venähdyksellä.
En kuitenkaan ikinä unohda hänen äitinsä hätääntynyttä huutoa, kättä, joka irtosi sillä hetkellä omastani, koulukaverini hysteeristä itkua, lakananvalkoisena ja täristen autosta noussutta kuljettajaa.  Kimpoilevia kirosanoja ja syytöksiä. Minä seisoin niillä sijoillani, kykenemättä toimimaan tai sanomaan mitään.

Kun vajaata vuotta myöhemmin muutimme ja veljeni ylitti omalla ensimmäisellä koulumatkallaan mannerheimintien, oli äitini liikutuksensa keskellä vakava, varovainen. Samana syksynä joku rinnakkaisluokkalaisista jäi raitiovaunun alle samalla tieosuudella.

Me olemme mieheni kanssa yhteisissä kodeissamme asuneet lähellä ala-astetta jo vuosia, enkä voi kuin hämmästellä liian monien tapaa kaahata koulutiellä. Bussit painelevat surutta nasta laudassa, neljänkympin (!) maksiminopeusrajoituksella tietyt ja samat kuljettajat vuosi toisensa jälkeen posottavat kotipihoistaan risteykseen kuuttakymppiä, kovempaakin. Minua ajatuskin puistattaa - ajan aina melko hiljaa. Autojen välistä  ja bussien edestä loikkii koululaisia; kuka hakee palloa tieltä, kuka pelaa ajatuksissaan puhelimella, joku oikaisee kotiin suojatiettömän osuuden halki.

Ja nyt on taas se aika vuodesta. Pihateitä pitkin kulkevat pienet ihmiset suurine reppuineen. Facebook täyttyy vanhempien ylpeistä virstanpylväsilmoituksista: nyt alkoi eskari, koulu, yläaste. Tutun tien varrella näkyi suojatiellä vartovia, valppaita vanhempia opastamassa pieniä kulkemaan teiden yli turvallisesti.

Mieleeni on painunut Liikenneturvan radiomainos, jossa sanottiin, että suojatie voi olla vaarallisin tai turvallisin paikka liikenteessä - siitä päätämme me, jotka suojatien teemme.
Vilkuile kevyen liikenteen väyliä, anna tietä koululaisille, muista, että lapset ovat tienkäyttäjinä paitsi tottumattomia, myös arvaamattomia - he eivät osaa arvioida nopeuksia tai edes auton äänen kuultuaan tiedä, mistä suunnasta liikkuva ajoneuvo lähestyy. Ja yksi tärkeimmistä: muista, että asetetut nopeusrajoitukset ovat maksiminopeusrajoituksia, eivät suosituksia nopeudesta, jolla autoilijoiden tulisi vähintään kulkea.

Minut viimeistään varpailleni sai aikoinaan autokoulun kakkosvaiheen liukasrata-ajokerta, jolla näytettiin, mitä tapahtuu, kun viidenkymmenen kilometrin tuntivauhdissa on jarrutusmatkaa metri liian vähän ja edessä on ekaluokkalaisen kokoinen kumitötterö. Kumisen tötterön kieriessä ja hakkautuessa pientareeseen heräsi mielessäni vain yksi ajatus: minä olen nähnyt tämän ennenkin.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)


torstai 11. elokuuta 2016

Joustavasti töissä ja kotona - eli kuinka ja miksi minusta tuli freelancer

7 kommenttia Share It:




Yhteistyössä UKKO.fi

Olen elämässäni ajautunut moniin tilanteisiin vähän sattumalta, sittemmin kovan työn tuloksena. Kun  reilu viisi vuotta sitten jäin äitiyslomalle, en oikeastaan ajatellut olevani kotona esikoisen kanssa kovinkaan kauaa - opintoni olivat kesken eivätkä aiemmin tekemäni työt oikeastaan tarjonneet mahdollisuutta joustavaan työntekoon kodin ulkopuolella. Perustin blogini yhtenä unettomana yönä esikoista odottaessani ilman sen suurempia tavoitteita tai määrätietoisuutta. Vuotta myöhemmin toimitin ensimmäistä kertaa työkorvausverokorttini yhteistyökumppanilleni tekemäni työn jälkeen. Ensimmäisen portaalisopimuksen allekirjoitin esikoiseni ollessa reilun vuoden vanha.

Blogin pitäminen on tarjonnut minulle paitsi väylän vertaistukeen, kokemusten jakamiseen ja jonkinlaisen kuvapäiväkirjan pitämiseen, myös mahdollisuuden työllistää itseni joustavasti lasten kotihoidon lomassa. Portaaleissa vietettyjen vuosien jälkeen kaipasin kuitenkin viime vuoden keväänä jotain uutta, jotain joustavampaa, jotain enemmän minun näköistäni. Olin nostanut palkkioni monen vuoden ajan työ-ja käyttökorvausverokorteilla, jotka kyllä jättivät palkkiosta isomman siivun kuittiin, mutta jotka eivät esimerkiksi kerryttäneet lainkaan eläkettä. Olin tuolloin jo päättänyt palata illoiksi opiskelemaan, joka tarkoitti työnteon kannalta paitsi ajallisia haasteita, myös blogiin käytettävien resurssien pienenemistä ja sen myötä myös pienempää rahaliikennettä. Yrityksen perustaminen kauhistutti jo ajatuksena - kaikki se paperisota ja selvittely pienten sivutulojen tähden, keskellä ruuhkavuosia ja opintoja, ei kiitos!

Löysin minulle sopivimman ratkaisun, laskutuspalvelu UKKO.fi:n, ystäväni suosituksesta noin kaksi vuotta sitten, enkä voisi olla tyytyväisempi. Laskutuspalvelun käyttöön ei liity kiinteitä, kuukausittain juoksevia kuluja, eli maksan veroni ja laskutuspalvelun komission, 5% laskutussummasta, vain tehdyistä töistä. Tämä jos mikä on freelancerin näkökulmasta hyvä juttu, koska duunitilanne elää ja varmaksi kalenterin tietää ehkä muutamia viikkoja eteenpäin. Pitkät kesälomat ja hiljainen alkuvuosi tuntuvat ja näkyvät, mutta niiden vastapainona on kausia, jolloin istuu aamusta iltaan koneella eikä silti töistä meinaa tulla loppua.

Kiinteiden kuukausikulujen puuttumisen lisäksi arvostan tällaisessa kevytyrittäjyydessä juuri omien aikataulujen ja töiden räätälöimisen mahdollisuutta, reaaliaikaista kirjanpitoa ja laskutukseen sekä verotukseen liittyvää yllättämättömyyttä - näen omasta hallintapaneelistani koko kuluvan vuoden laskutuksen ja palkkatulot, ja voin olla varma siitä, että työstäni tehtävät ennakopidätykset ja verot tulevat hoidetuiksi oikein, vaikka laskun luominen viekin minulta vain noin minuutin. Ukkoon kirjautuessani näen hallintapaneelissani lisäksi esimerkiksi verokorttini tulorajan ja sen riittävyyden suhteessa laskutukseen, ja kun Kelalta tuli kotihoidontuen tarkastuspyyntö, sain yhdellä klikkauksella muunnettua koko vuoden aikaiset laskutukseni ja tuloni yhdeksi PDF-tiedostoksi, jonka pystyin liittämään tarkastuspyynnön oheen. Ei siis tsiljoonia kuitteja, pursuilevia mappeja tai kirjanpitäjää - sopii mulle.

Viime syksynä aloin tekemään blogitöideni ohella mm. lapsi-ja perhekuvauksia, hääkuvauksia, ja odotusajan kuvauksia vuosien harrastamisen ja ystävien häiden ja lasten taltioimisen jälkeen, ja nämäkin siis laskutan samana käyttäjänä UKKO.fi:n kautta. Asiakkaani ovat kokeneet kuvagalleriansa valmistuttua sähköpostiin kilahtavan laskun helppona ja mutkattomana, ja esimerkiksi laskun eräpäivän säätäminen tai laskun pilkkominen pienempiin eriin käy minulta helposti tarvittaessa. Ukon kautta voi siis laskuttaa useaa eri toimialaa ja erilaisilla arvonlisäverokannoilla toimialasta riippuen, mikä sopii hyvin kaltaiselleni keikkatyöläiselle.

Minä olen nähnyt freelanceriuden ennen kaikkea mahdollisuutena. Mahdollisuutena kerryttää itselleni eläkettä, hoitaa parilla napin painalluksella veroasiani oikein ja työllistää itse itseni lastenhoidon ja opintojen lomassa. Työni sivutoimisen luonteen vuoksi laskutuspalvelun helppous, joustavuus ja riskittömyys ovat freelancerina toimimiseni edellytys ja sen suurin mahdollistaja. Kun työ on satunnaista, vaihtelevaa ja pääpaino elämässä on opinnoilla ja lapsilla, sopii tämä vaihtoehto minulle paremmin kuin mikään muu. Edes varauskalenterin täyttyessä tiuhempaan ja tulojen säännöllistyessä en oikeasti ole harkinnut toiminimen perustamista vaihtoehtona, koska haluan tehdä sitä, mitä rakastan ja missä olen hyvä - ja kirjanpito tai laskutus yksin ei sanalla sanoen ole sitä. Hyvältä tuntuu sekin ajatus, että minä omalla työlläni pidän huolta myös muiden suomalaisten työllistämisestä - UKKO.fi on Avainlippu-merkitty, kotimainen yritys.

Ja jos mietitte, että miten yllä olevat kuvat liittyvät aiheeseen, niin vastaus on yksinkertainen: ne on otettu tänä kesänä, lomalla, jonka ajankohdan pystyin määrittelemään ihan itse. Minä tarvitsen sekä lasten kanssa lomaillessa että töissäni samaa kykyä heittäytyä tilanteeseen, pistää itseni likoon ja nauraa itselleni. Luulen kuitenkin, että jos taakkanani olisi paperivuori ja kasapäin yrityksen pitoon liittyviä velvoitteita, kuitteja tai verottajan asettamia deadlineja vaikkapa arvonlisäverojen tilityksistä, olisi heittäytyminen - töissä tai kotona - vaikeampaa. Ja juuri siksi tämä järjestely sopii nyt minulle paremmin kuin mikään muu.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 


tiistai 9. elokuuta 2016

Sitku

Ei kommentteja Share It:

Kunhan tästä pikkupikkupikkuvauva-ajasta selvitään. Kunhan vauvavuodesta. Tästä marraskuusta. Joulukuusta. Muutosta. Putkiremontista. Ajattele elämää sitku toi kakkonen on vuoden vanha. Sitku mä en oo lihava ja raskaana ja näin herkillä. Sitku se on kaksi ja vauva kaksi kuukautta. Sitku sä pääset sinne kouluun. Sitku mä pääsen sinne kouluun. Sitku tuo pienin täyttää vuoden. Sitku sä pääset pois koulusta - ja kun mä myös. Sitku ne kirjoitukset on ohi. Sitku on joulu ja loma. Sitku mä nämä jutut vaan saan pois alta.

Ja sanat, jotka niin usein kuulen omasta suustani: ajattele elämää sitten kun tuo pienin on saman ikäinen kuin esikoinen. Koska elämä sisäsiistin, samalla kielellä kommunikoivan (niin, sitä klingonia emme ymmärrä), seurapiirirakon omaavan tyypin, joka osaa ajaa ilman apupyöriä - oi, sen on tunnuttava niiiiiin helpolta!

Hetkessä elämisen tai keskeneräisyyden sietämisen taito.... Niin, kumpaakaan ei viisi vuotta äitinä tai yksitoista vuotta jokaista askeltaan tarkasti miettivän miehen rinnalla pysyminen ole minulle opettanut.

Isäni tapaa aina sanoa, että jos hän olisi nimennyt lapsensa sen mukaan, millä sanoilla he useimmin aloittavat lauseensa, olisi hänellä Mutku, Sitku ja Eiku. Ja vaikka minä ennen olin Mutku, huomaan yhä enemmän ja useammin aloittavani sanomalla sitku. Sitten kun.... Kunhan vaan.... Mutta ajattele... 

Yllä oleva kuva Rakveren keskiaikaisen linnapuiston ritariturnajaisista kuvaa elämäntilannettani (koska olen siinä urheilullinen, kuten aina, hehe) juuri nyt paremmin kuin mikään muu. Syöksyn seiväs kädessä kohti kuvitteellista vihollista ja väistän täpärästi riisisäkkiä - kiljuen, silmät kiinni ja yleisö taustallani.

Onneksi sitkujen sävy on hiljalleen muuttumassa yrityksistä saavuttaa zeniläinen mielenrauha Huvikummussa ihan oikeiksi haaveiksi ja niiden luonnosteluksi. Yhtäkkiä - tai siis oikeasti aika kovan työn ja valvottujen öiden jälkeen - monesta salaisesta unelmasta uskaltaa jo puhua kuiskaten ja kaukaisilta tuntuvat tavoitteet tai suunnitelmat tuntuvat olevan käsillä. Vaikka siis se pienin ihminen kotonamme ei puhukaan samaa kieltä kanssamme, ole viisivuotias, ei ole joulu eikä liioin edes loma.

Mutta en silti malttaisi odottaa, että voisin sanoa: nytku (eli nyt kun).

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 


torstai 4. elokuuta 2016

Positiivisesti yllättävä Viro

1 kommentti Share It:





Palasimme pari viikkoa sitten viiden päivän roadtripiltä, jonne pääsimme Viron matkailua edistävän Visit Estonian kutsumina. Viroa (tai Eestiä) pidimme oikeastaan meille matkailukohteena melko tuttuna - olimmehan käyneet siellä viime vuosien aikana kymmeniä kertoja. Mieheni teki aiemmin harrastusreissuja Saaremaalle läntiseen Viroon, mutta itse olin käynyt Tallinnan ulkopuolella kaksi kertaa, noloa kyllä. Oikeastaan siis käsityksemme ihanasta Tallinnasta edustivat meille eteläistä naapuriamme, Viroa. Virolaisia matkaoppaitamme nauratti, kun kerroimme, että rakastamme savujuustoa, Tallinnan vanhassa kaupungissa sijaitsevaa keskiaikaista teemaravintolaa Olde Hansaa, villisikamakkaroita, virolaisia suolaisia ja makeita leivonnaisia, pienpanimoiden erikoiseriä ja erityisesti saaristolaisleivän tyyppistä mustaa leipää. Meidän käsityksemme Virosta maana ja kulttuurialueena oli varsin puutteellinen - aivan kuin pitäisimme mannerheimintiellä sijaitsevaa Lapland-matkamuistomyymälää ja sen ulkopuolella seisovaa poroa suomalaisen kulttuurin ja pääkaupungin ilmentymänä.

Viisipäiväisen roadtripimme aikana kävimme useissa eri kaupungeissa ja ajoimme Viron halki. Vierailimme useissa erilaisissa lapsiperheille suunnatuissa kohteissa, hotelleissa ja museoissa, paikoissa, joihin emme itse varmasti olisi löytäneet tai edes tajunneet tutustua. Tapasimme eri kaupunkien matkailua edustavia henkilöitä, oppaita ja muita työntekijöitä, ja meidät kaikista positiivisimmin yllätti ihmisten spontaanius, kyky heittäytyä, vieraanvaraisuus ja lämminsydämisyys - minne menimmekin, oli vastassa joku avuliaita, ystävällisiä, kohteliaita ihmisiä. Joku tuli tarjoamaan apua matkalaukkujen kantamisessa, toinen tarjoutui kantamaan rattaat, yksi tarjosi lapselle auttavaa kättä. Hotellista sai check-inin yhteydessä lapsille piirrustusvihkoja ja kyniä, lapsia tervehdittiin ja heidät kohdattiin toivottuina asiakkaina monessa paikassa. Sata, parisataa kilometriä etelämpänä kotoa huomasin, kuinka ihmisiltä puuttui tietynlainen ryppyotsaisuus ja joustamattomuus - lapsille järjestyi pizzaa fine dining-golfkerholla eikä kukaan motkottanut lastenrattaista tai lasten möykästä ravintolassa.

Erityisen hyvin spontaanius, kyky heittäytyä ja lapsiystävällisyys näkyi mielestäni museoissa ja lapsiperheiden historiallisissa kohteissa. Museovierailujen määrä reissuohjelman nähtyäni nimittäin ensi alkuun jännitti - miten muka kolme alle kuusivuotiaista jaksaisi vieraskielisissä opastuksissa, keskiaikaisen linnan raunioilla tai lasivitriinien äärellä? Hyvin. Syynä tähän oli vallan toisenlainen toteutustapa ja kulttuuri; kaikissa käymissämme museoissa oli rakennettu samaan tilaan sekä lasten että aikuisten kohteet, ja historia pyrittiin lasivitriineihin lukitsemisen sijaan tuomaan asiakkaille käsin kosketeltavaksi. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi pohjois-Virossa sijaitsevan Rakveren keskiaikaisiin linnanraunioihin perustettu eräänlainen teemapuisto, jossa pääsee kokeilemaan keskiaikaisia turnajaisia opastettujen kierrosten, kotieläinten silittelyn ja raunioilla leikkimisen ohessa. Historian elävöittäminen, kunnioittaminen ja vaaliminen näkyi kaikissa kohteissa, ilman muovista tai toisaalta liian arvovaltaista, kankeaa fiilistä. Tallinnan meri.... museon suomea hyvin puhuva opas, Eero Rang, tiivisti virolaisen museokulttuurin hyvin sanoiksi: "huivipäisten, sanaristikkoa kassalla tekevien mummojen ja lasivitriiniin hillottujen kansallisaarteiden aika on ohi - historiaa saa ja pitää voida koskettaa ja kokeilla".

Koska roadtripimme oli tapahtumarikas - istuin esimerkiksi kilpakuskin kyydissä 180 kilometrin tuntivauhdissa, kokeilimme jousiammuntaa, pulikoimme kylpylässä pari iltaa, kävimme hevoskärryajelulla, ihastuin viron kansalliseen perinnejälkiruokaan, vierailimme vaarallisten lelujen näyttelyssä ja niin edelleen - jaan sen teille erityisiin kohokohtiin, lempipaikkoihin, vierailun arvoisiin kaupunkeihin ja kohteisiin ihan pian.

Mutta näin pähkinänkuoressa: reissu oli m-a-h-t-a-v-a, ihmiset ystävällisiä ja avuliaita, kohteet positiivisesti yllättäviä ja kaupunkikohteistakin löytyi lapsille paljon näkemistä ja tekemistä. Oman helppoutensa ja matalan kynnyksensä reissuun tuo tietysti Viron huomattavan paljon edullisempi hintataso (Tallinnan ulkopuolella), jonka vuoksi lapsiperheenkin on mahdollista kokeilla monenlaisia aktiviteetteja, syödä ulkona, nauttia lomasta ja iso osa asiakaspalvelutyötä tekevistä virolaisista ymmärtää ja puhuu suomea, mikä erityisesti lapsien mielestä oli helpottavaa. Ajoimme varmaan liki tuhat kilometriä, ja tiestöstä on sanottava, että se oli ainakin ajamillamme reiteillä (pääasiassa siis pikkuteillä) parempi kuin Suomessa. Me niin lähdetään uudestaan!

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)