Social Media Icons

torstai 31. toukokuuta 2018

Laadukas, vastuullinen kahvi - kapselista

Ei kommentteja Share It:


Yhteistyössä Nespresso

Ruuhkavuosissa luoviessani olen vaalinut pieniä, erityisiä hetkiä arjessa, jotka tuovat ripauksen luksusta. Tällaisia tunnelmankohottajia minusta ovat silitetyt lakanat, mukavat alusvaatteet, hyvä kahvi ja tietysti hyvä ruoka. Olen blogissani ja sen ulkopuolella tullut muistetuksi erityisesti siitä kahvista, koska no, valvoin melkein 6 vuotta ja se on pitänyt minut hereillä ja käynnissä. Ja vaikka aika monesta asiasta olen valmis pihistämään, niin hyvästä ja vastuullisesti tuotetusta kahvista en ikinä.

Saimme ehkä pari vuotta sitten Nespressolta Latissima Touch-kahvikoneen ja se on siitä saakka ollut varsin ahkerassa käytössä, ei vähiten siksi, että nopeasti valmistuva kahvi pelastaa kooma-aamut ja kiirelähdöt. Helppoutensa ja vaivattomuutensa lisäksi se nostaa iltapäivien kahvihetket ja synttärikemut aivan uudelle levelille.

Viime vuonna jossakin televisio-ohjelmassa kaikista suomalaisimmaksi lauseeksi valittiin "Ei minua varten tarvitse keittää".  Tunnistan ja tunnustan! Nespresso-koneella noin 30-90 sekunnissa valmistuva kahvikupillinen on siitäkin kätevä, ettei sitä mene hukkaan eikä sen keittämistä tarvitse pyytää anteeksi, koska hyvää kahvia voi juoda yksinkin. Aina.
Sitä paitsi, ainakin minulle käy niin, että suodatinkahvia keittäessäni en osaa ihan mitoittaa keitettävän kahvin määrää ja se joko loppuu kesken, tai pannun pohjalle jää palamaan liru tiukkaa sumppia, jota kukaan ei halua juoda. Varsin usein käy myös niin, että keitän kahvia pannullisen, aikataulut pettävät, termosmukiin mahtuu rajallinen määrä kahvia ja loput kaadan viemäriin. Ei kovin ekologista.



Nespresso-kahvit pakataan alumiinisiin kapseleihin siksi, että kahvi säilyy alumiinisessa kapselissa tuoreena kaikkine aromeineen ja vivahteineen pidempään. Alumiini on loputtomasti kierrätettävissä oleva materiaali, josta voidaan yhä uudelleen ja uudelleen kierrättää ilman että sen ominaisuudet kärsivät. Kierrätetyistä Nespresso-kapseleista tehdään erilaisia komponentteja teollisuuden käyttöön ja esimerkiksi samettisen pehmeästä ja paahteisesta Dharkan-kahvin kapseleista valmistetaan Victorinox-linkkuveitsiä.
Itselleni yllätyksenä tuli se, että itse asiassa alumiinikapselin sisällä oleva kahvi toimii alumiininsulatusprosessissa "polttoaineena", joka säästää siis energiaa!
Nespresso-kahvikapselit voi siis kierrättää puruineen pienmetallinkeräyspisteeseen. Meillä sellainen löytyy taloyhtiön roskakatoksesta, mutta pienmetallinkeräyspisteitä yleisesti löytyy erilaisten kauppakeskittymien läheisyydestä ainakin täällä pääkaupunkiseudulla.



Eettinen ja ekologinen vastuullisuus on lähivuosina 100% hiilidioksidineutraaliksi pyrkivälle Nespressolle tärkeää ja vastuullisuuden tavoite näkyy niin tuotantoketjussa, käytössä kuin kierrätyksessäkin.
Nespresso ostaa kahvinsa suoraan kahvintuottajilta ja pystyy näin tarjoamaan tuottajille kahvista kahvipörssiä paremman hinnan. Lisäksi Nespresson kahvinviljelysten vesihuolto- ja sadevesijärjestelmät ovat rakennettu ympäristöystävällisesti eikä ympäristölle haitallisia tuholaismyrkkyjä tai lannotteita käytetä kahvinviljelyksessä. Nespresson kahvinviljeystiloilla on myös esimerkiksi otettu käyttöön energiaa säästäviä koneita ja lyhytkiertoviljelyohjelmia. Myös tuotannon ja logistiikan suhteen Nespressolla on oma, kattava energiansäästöohjelmansa. Nespressolle on lisäksi ollut tärkeää tukea kahvinviljelyn sosiaalista kestävyyttä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa kahvinviljelyssä: naisagronomien rooli laatukahvin tuotannon takana on varsin vahva.

Noin kahden vuoden käyttökokemuksen jälkeen täytyy todeta, etten voi olla kuin suunnattoman tyytyväinen. Meillähän siis on kahvikulinaristeina manuaalinen espressokone maidonvaahdottimella, kahvimylly, pressopannu sekä suodatinkahvinkeitin, mutta kun haluan oikeasti hyvää kahvia, valitsen aina kapselikahvin. Olemme juhlistaneet monia enemmän tai vähemmän suuria hetkiä Nespresso Boutiquesta ihanaa kahvia ostamalla.

Lisää Nespresson tekemistä vastuullisvalinnoista voit lukea täältä.

Psst! Seuraa myös Bloglovinissa, Facebookissa ja Instagramissa (@annasaskian)


maanantai 14. toukokuuta 2018

Innokkaan mutta laiskan juhlajärjestäjän vinkit helpompiin juhliin & 5-vuotisjuhlat Heikun Keikun-leikkihuoneella

Ei kommentteja Share It:

Lastenkutsut & Keijun kekkerit-Kaktu paikalla saatu bloginäkyvyyttä vastaan

Kesä on varmaan monelle se kiireisin ja parhain juhlakausi, ja meilläkin on kesälle kaavailtuna neljät juhlat. Itse olen innokas juhlien järjestäjä. Tykkään kutsua ystävät ja sukulaiset koolle ja pitää juhlat aina kun siihen on hyvä syy (ja silloinkin kun ei ole). Lastenkutsuihin minulla on kuitenkin eräänlainen viha-rakkaussuhde: nautin kyllä siitä, kun lapsilla on hauskaa ja kun voin järjestää heille asioita, mutta melutaso, syntyvä sotku ja vaadittavien järjestelyjen määrä on omaa luokkaansa. Viime vuonna juhlimme kaikki lastenkutsumme (pinkkien keijukekkereiden tunnelmia löytyy täältä ja astetta menevämmät merirosvokemut täältä) Heikun Keikun Leikkihuoneella Herttoniemenrannassa. Joulukiireet ja alkuvuoden sairasteluputki on saanut joulukuisten tonttubileiden kuvasaldon ja kokemukset hautautumaan luonnoksiin, pahoittelut siitä. Ja vaikka tonttubileet eivät näin kesän kynnyksellä tunnu ajankohtaisilta, niin Leikkihuoneeltahan löytyy valittavia lastenkutsuteemoja joka lähtöön, aina huurteisesta Frozenista Peppi Pitkätossuun ja autofaneihin. Leikkihuone on juhlakauden alkamisen kynnyksellä nostamisen arvoinen, koska sen konsepti kaikessa helppoudessaan ja vaivattomuudessaan sopii niille, jotka haluavat järjestää ihanat lastenjuhlat, mutta tehdä sen vaivattomasti. 

Heikun Keikun Leikkihuone on siis Herttoniemenrannassa sijaitseva lastenjuhlia varten sisustettu ja suunniteltu juhlahuoneisto. Leikkihuoneelta löytyy mikro, jääkaappi, kahvinkeitin, tarjoiluastioita, lastenhoitohuone, suuri ja mukava sohva sekä tietysti maailman suloisin leikkinurkka. Tila on esteetön ja oman kokemukseni mukaan maksuttomia pysäköintipaikkoja kadun varressa on varsin runsaasti. Lastenkutsujen hintahaarukka leikkihuoneella on 105-150 euroa, kestosta ja viikonpäivästä riippuen. Erilaiset teemakoristeet voi ostaa juhliinsa 20 euron lisähintaan. 

Korkeassa ja suhteellisen suuressa, avarassa tilassa lasten riehakkaimpienkin leikkien äänet eivät häiritse ja aikuisten on helppo kuulumisten vaihdon ja kahvin juonnin lomasta katsoa lasten perään (toisin kuin esimerkiksi meillä kotona, jossa lastenhuoneet sijaitsevat eri puolella asuntoa kuin olohuone tai keittiö). 




5-vuotiaan tonttukemuilla oli meille jo tutuksi tullut lastenkutsujen esiintyvä taitelija ja leikittäjä, Keijun kekkerit-konseptin Kaktu Kuparinen. Kaktu on mitä sydämellisin ja ihanin tyyppi, joka heittäytyy lasten maailmaan ja touhuihin täysillä, mutta pitää silti ohjat käsissään: sanotaan vaikka näin, että 20 alle kouluikäisen, sokerihumalaisen juhlijan saaminen samaan leikkiin vaatii aikuiselta aika paljon, ja Kaktu handlaa tilanteen täysin. Olen itse ihaillut Kaktussa erityisesti sitä, että hän on onnistunut suunnittelemaan ohjelmansa ja leikkinsä niin, että mukaan mahtuvat monen ikäiset juhlijat, viime kemujen lasten ikähaarukka kun oli 1-12 vuotta. Roolihahmonsa huolella rakentanut Kaktu on kummallakin kerralla, sekä merirosvona että tonttuna, onnistunut tuomaan mukanaan ripauksen satumaista taikaa osaksi juhlia - niin, ja glitteriä! Tonttukemuilla oli näet aarteenetsinnän ja yhteisleikkien lisäksi, glittertatuoinnit, jotka puhuttivat vielä vappunakin. Psst! Kannattaa ottaa Kaktun Facebook-sivu seurantaan, sillä Kaktu keikkailee varsin usein myös kaikille avoimissa yleisötapahtumissa ja tiedottaa näistä tapaamismahdollisuuksista Facebook-sivuillaan.

Kokoan ystäviä erilaisten rientojen merkeissä yhteen noin kymmenen kertaa vuodessa, ja mun ainoa vinkkini on: ulkoista kaikki mitä vain voit. Mene sieltä, mistä aita on matalin. Itse en näe mitään mieltä juhlissa, joissa juhlajärjestäjä tiskaa vieraiden aikana tai näännyttää itsensä juhlia järjestäessään. Jos et ole jauhopeukalo, osta tarjottavat valmiina - tai pyydä vieraita tuomaan tullessaan jotain! Olen ollut monissa ihan mahtavan ihanissa juhlissa, joiden tarjoilut on rakennettu nyyttärimeiningillä, ja joiden juhlapöydät ovat pursunneet erilaisia herkkuja. Falafelit sopivat hyvin mansikkakakun ja vihannestikkujen viereen ja tuovat kivaa kerroksellisuutta juhlapöytään. Ja jos teemajuhlat ja näpertäminen ei kiinnosta, osta teemajuhlapaketti. Jos kotona on vain vähän tilaa tai kevätsiivous jäi kesken (ja sen saa muuten kotona aloittaa heti juhlien jälkeen uudestaan), järjestä juhlat kodin ulkopuolella. Ja jos sisälläsi ei asu pientä sokerihumalaisten lasten leikittäjää, laita viestiä eri puolilla Suomea keikkailevalle Kaktulle.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@annasaskian)


Still alive and kicking

1 kommentti Share It:

Huh, huh ja huh. Lukuvuosi on virallisesti ohi, jo tai viimein, miten sen nyt ottaa. Juhannukseen saakka pyörii pari avoimen yliopiston mielenkiintoista kurssia, joten työnsarka ei ihan vielä lopu, mutta pakolliset hommat on nyt suurin piirtein hoidettu pois alta. Viime kuukaudet ovat tuntuneet liikkuvan palapelin palasten vimmaiselta yhteen sovittelulta: lapset ovat sairastaneet enemmän kuin koskaan ja läsnäolopakkoa koskevat uudistukset yliopistolla eivät ainakaan ole helpottaneet. Toisinaan on tuntunut siltä, ettei ehdi kuin syödä, nukkua, opiskella, käydä kaupassa, tehdä päiväkotimatkaa ja viedä lapsia harrastuksiin. Toisaalta monille vuosia tauolla olleille asioille, kuten kahden keskiselle ajalle ja omille harrastuksille, on löytynyt aikaa, noh, enemmän kuin vuosiin.

Mutta tämä blogi. Sitä en ole jaksanut avata. Opiskelen alaa, jossa kieli- ja viestintäopintoja on suhteellisen paljon, ja joissa kirjallisen(kin) viestinnän merkitys on suuri. Pitkien päivien päätteeksi on toisinaan tuntunut siltä, että kaikki ilo ja luovuus on hakattu irti, vuodatettu jo näppäimistölle. Ja toisaalta aika, jolloin olen perinteisesti tehnyt tätä, siis illalla lasten mentyä nukkumaan, on ollut pyhitetty arkisin pään nollaukselle, siis joko ryhmäliikunnalle tai Netflixille. Silti olen kaivannut tätä ihan älyttömästi. Miettinyt, mitä kaikkea haluaisin sanoa tai mistä kertoa.

Olen halunnut kertoa, kuinka nopeasti ja äkkiä kaikki on muuttunut. Että meillä on koulun syksyllä aloittava, kohta 7-vuotias, joka lähettää What's Appissa 50 emojia päivässä, harjoittelee ulko-oven avaamista itse, ryhtyi lakto-ovo-vegetariksi ja on huolissaan maailman merien muoviroskan määrästä. Ja että meillä on myös yksi eskarin aloittava lapsi, joka tavailee kirjaimia, laskee, näsäviisastelee,  kävi kuvataidekerhossa ja uimakoulussa. Ihan hirmuisen tärkeää olisi myös kertoa, että meidän pienin ei ole enää niin pieni, vaan on kasvanut päiväkodissa isoksi pieneksi, joka osaa ulkoa kaikki lorut ja laulut, ja joka iltapäivisin juoksee päiväkodin portilla syliin ja huutaa: "Minä olen ihana ja sinä rakastat minua!".

Juuri nyt, aikataulujen ja suoritusvaatimusten väljentyessä, istun tässä, ja mulla on niin paljon kerrottavaa. Tuntui vaan siltä, että tätä radiohiljaisuutta piti jollain tapaa selittää ensin.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla


tiistai 3. huhtikuuta 2018

Nimikointitarrat, tavaransa kadottelevan pelastus + Tarramonsteri-alekoodi

Ei kommentteja Share It:


Yhteistyössä Tarramonsteri.fi. Koodilla LAPS18 saa 15% alennusta Tarramonsterin verkkokaupassa 9.4.2018 saakka. 


Meillä on perhepiirissä vitsi siitä, että minä olen Wonder Woman: "I wonder where I put my keys, wonder where I left my purse, I wonder where my money went". Jätän ihan takuuvarmasti jotakin aina johonkin ja unohdan asiat, vaikka merkitsisinkin ne kalenteriin/to do-listalle/post-it-lapulle jääkaapin oveen ja vaikka pyytäisin miestä muistuttamaan asiasta. Valitettavasti tässä suhteessa omenat eivät ole pudonneet kauas puusta. Ennen päiväkodin alkua meille alleviivattiin, kuinka tärkeää olisi, että kaikki vaatteet, kengät, unilelut ynnä muut nimikoitaisiin, jotta ne varmasti löytäisivät oikean omistajansa. Ja minähän nimikoin. Nimikoin niin paljon, että omia pyykkejä kuivumaan ripustaessani mietin, miksi niistä puuttuvat tarrat. Ostin kavereideni suosituksesta (ja varmaan jonkun bloggaajakaverini alekoodilla) Tarramonsterista pari pakkausta Mini pilkku-tarroja, ja kävin tarra-arkin kanssa lastenhuoneen kaapit hylly kerrallaan läpi. Nyt (ensimmäisestä) nimikointiurakasta on kulunut noin kahdeksan kuukautta.

Mitkä ihmeen nimikointitarrat? Tarramonsterin nimikointitarrat ovat koviin ja pehmeisiin pintoihin tarttuvia tarroja, jotka korvaavat permanenttitussein tehdyt merkinnät tavaroiden omistajasta. Sivuilla voi suunnitella itselleen nopeasti ja kätevästi mieluiset tarrat aina väriä, kokoa, kuvioita ja fontteja myöten. Tarrat eivät irtoa pesuissa, mutta ne saa silti siististi irrotettua esimerkiksi silloin, kun vaatteen haluaa myydä kirpputorilla tai muuten vain laittaa eteenpäin. Kokeneet nettikirppistelijät toki tietävätkin, että tussilla tehty nimikointi laskee vaatteen arvoa (vaikka omaan ostopäätökseen sellainen ei ole koskaan vaikuttanut).

 Itse tilasin tällä kertaa neljä erilaista tarrapakkausta: esikoinen valitsi itselleen Hedelmätarha-teemapakkauksen, pojat halusivat Mini Monsterin pakkauksen, Monsterin pilkkupakkauksen sekä perinteisen Mini Pilkku-pakkauksen. Omia suosikkejani ovat edelleen minipilkut (halkaisija 18 mm), jotka sopivat pienimpiinkin pesulappuihin. Esimerkiksi rukkasten ja huivien pesu-ja kokolaput ovat monesti aika pieniä (jonka vuoksi en niitä käsin kirjoittamalla pystyisikään nimikoimaan). Tarramonsterilta löytyy monen kokoisia ja monen värisiä tarroja, mutta itse olen mieluusti tilannut kirkkaan värisiä tarroja, jotta ne helposti erottuvat vaatteesta.

Ensimmäiset nimikointitarrani siis tilasin noin 8 kuukautta sitten eikä tietääkseni yksikään ole irronnut itsestään, ei vaikka päiväkodissa syksyllä riehuneen täiepidemian ja norokierteen aikana pesin ihan kaikki käyttövaatteet 95 asteessa ja vaikka pari kuukautta sitten hankimme kuivausrummun, jonka kautta melkein kaikki vaatteet käyvät. Itse asiassa, nimikointiurakkaa aloittaessani löysin käytettynä ostetuista vaatteista ihan samanlaisia nimikointitarroja! Kirpputorilta kaksi vuotta sitten ostetun, superrakastetun ja paljon käytetyn dinopaidan pesulapusta (jota en koskaan ollut sen tarkemmin tarkastellut) löytyi tieto siitä, että paita kuului kerran Aarre-nimiselle pojalle ja löytyipä lapusta Aarteen äidin puhelinnumerokin. Terveiset Aarteelle, paitasi on edelleen rakastavassa kodissa - uudella tarralla varustettuna vain!



Minä olen pyrkinyt nimikoimaan tarroin aivan kaiken kerhorepuista kaulureihin, pipoihin, hanskoihin ja pikkuhousuihin. Nimikointitarrat löytyvät myös lasten harrastuskamoista kuten luistimista ja juomapulloista, mutta olenpa nimikoinut niillä myös omia tavaroitani. Esimerkiksi kuulakärkikynät tuntuvat olevan koulussa katoava luonnonvara (koska kukaan ei tarvitse kynää muuhun kuin piirtelyyn tai läsnäololistan täyttämiseen), joihin pitkät nimikointitarrat hyvin sopivat.

Kuinka monta vaatetta tai tavaraa sitten on päiväkodissa kadonnut? Yksi välihaalari. Minusta se on aika hyvä saldo ottaen huomioon, että jopa alle 10 lapsen kokoisessa kerhoryhmässä (jollaisissa lapsemme monta vuotta kaksi kertaa viikossa kävivät) katosivat aika monet hanskat ja huivit. Niin, ja yhden Mini Rodinin takin unohdimme virolaiseen teemapuistoon lomalla, ja muistan miettineeni, että olisipa oikeasti kirjoittanut siihen nimen ja puhelinnumeron.
Kaksi vaatetta pelastin päiväkodin löytötavarakorista, mutta niistä oli leikattu kokonaan pesu- ja kokolaput irti, enkä sen vuoksi ollut voinut niitä nimikoida (Tarramonsteri tosin myy tällaisia tilanteita varten myös tekstiiliin silitettäviä nimikointilappuja).



Mitä tulee tarrojen sopivaan määrään, niin kolmen lapsen vaatteiden nimikointiin kahdella eri kaudella (syksy + talvi) on mennyt ehkä noin 250-300 tarraa. Koska olen tilannut tarroja varastoon (ja edellisiäkin oli meillä jäljellä), olen nimikoinut uuden vaatteen heti käyttöönottopesun jälkeen (tarran kannattaa antaa liimautua noin vuorokauden verran ennen pesua), joten samanlaista, päivän mittaista nimikointirumbaa ei ole tarvinnut sittemmin käydä. Tarroja kuluu kyllä, koska nimikoin ihan kaiken, mutta ne ovat maksaneet itsensä takaisin, sillä tavarat ovat yhtä välihaalaria lukuunottamatta löytäneet aina takaisin. Meillä lapset ovat kahdessa eri ryhmässä ja kahdessa eri kerroksessa päiväkodissa, mutta käyvät myös harrastuksissa. Ensi vuonna tilanne onkin toinen, kun esikoinen aloittaa koulun ja iltapäiväkerhon, keskimmäinen eskarin ja pienin jää nykyiseen ryhmäänsä - meillä on siis neljä eri paikkaa, johon tavarat voivat arkisin unohtua tai jäädä.

Koodilla LAPS18 saa 9.4.2018 saakka 15% alennuksen Tarramonsterin verkkokaupan kaikista tuotteista. Omat, Tarramonsterilta saadut, testitarrani tulivat tällä kertaa varsin nopeasti, olisikohan mennyt kolme päivää. Kun loppukesästä tein tilauksen, oli heillä kuumin sesonkiaika ennen koulujen ja päiväkotien alkua, ja toimituksessa taisi kestää kolmatta viikkoa. Näitä kannattaa siis tilata vähän varastoon. :)

PS. Tai oikeastaan, on minulla myös toisenlainen kokemus nimikoinnista. Ennen tarroilla nimikointia yritin myös nimikoida vaatteita ohuilla permanenttitusseilla ja silkkiteipillä sekä anoppini aikanaan säästämillä, silitettävillä nimikointilapuilla, mutta se oli tuhoon tuomittua hommaa se. Koska meillä on pienellä ikäerolla syntyneitä lapsia, joilla samat perustrikoot ja colleget, ulkovaatteista ja hanskoista nyt puhumattakaan, kiertävät, koin hirmuisen käteväksi nimikoida vaatteet sukunimellä. Sukunimemme on kuitenkin aika pitkä, joten lapuista loppui usein käsin kirjoittaessa tila kesken. Vaatteiden lapuista suurin osa oli sileäpintaisia (mikä on ihan ymmärrettävää, koska silloin ne eivät hankaa tai kutita) ja sileäpintaisissa lapuissa permanenttitussi levisi söhröksi, josta kukaan muu tuskin sai selvää. Silitettävät laput (joiden valmistajaa en voi kuin arvailla, lienevät 90-luvun jäämistöä) taasen kuoriutuivat pesuissa pois. Luovutin. Tilasin yhteiset laput sukunimellä.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla


maanantai 2. huhtikuuta 2018

Perhe, parisuhde ja ruuhkavuodet - story of my life

Ei kommentteja Share It:

Kuva: SF Studios 


En tiedä, alkaako teitä kyllästyttää loputtomalta tuntuva puheeni ruuhkavuosista, mutten tiedä, millä muulla tavoin tätäkään aikaa välillä kuvailisi. Itse käsitän ruuhkavuodet eräänlaisena ajankäyttöön liittyvänä tilana tai kautena: kalenteri täyttyy eikä homma missään kohtaa lopu. Onnekseni on niin, että suurin osa, siis ainakin 90% niistä hommista, on varsin mieleisiä. Antakaapas, kun selitän.

Opinnot. Ensimmäisen yliopistovuoteni aikana on tullut vastaan yksi kurssi, jonka kohdalla toistuvasti mietin, että miksi edes vaivaudun (ja  se on päällä juuri nyt), mutta noin muuten olen vain haltioituneena lukenut kirjastossa ja käynyt luennoilla. Haltioituneena siitä, että täällä opiskellaan vain sellaisia asioita, jotka ovat ihan äärimmäisen mielenkiintoisia! Opintojen mielekkyys siis kompensoi tiukkaa tahtia, deadlineja ja korvattavia (rangaistus)tehtäviä, joita on kertynyt, koska lapset ovat enemmän tai vähemmän sairastaneet koko alkuvuoden.

Harrastukset. Isommilla (5v ja kohta 7v) on omat harrastuksensa, joita he odottavat kuin kuuta nousevaa ja joissa opittuja taitoja harjoitellaan ja esitellään kotonakin. Tällä hetkellä lasten harrastuksia on (yhteensä) neljänä eri viikonpäivänä, ja koska he ovat vielä kovin pieniä, on meidän vanhempien rooli niiden mahdollistajana suuri. Käytännössä yleensä teemme ruokaostokset tai opiskelemme heitä odotellessa tai sitten pidämme kahvitaukoa lasten harrastuskavereiden vanhempien kanssa, joten aika kuluu ihan mukavasti ja kevyesti.
Itse harrastan liikuntaa tällä hetkellä 2-4 kertaa viikossa, yleensä ennen luentoa, kirjastopäivän päätteeksi tai jo lasten mentyä nukkumaan, koska arki-illat lasten kanssa ovat lyhyitä, ja haluan viettää sen ajan heidän kanssaan. Miehellä on omat harrastuksensa ja treeninsä, mutta onneksi tähän aikaan vuodesta niitä voi harrastaa iltaisin ja myös treenata kotona. Mielekäs tekeminen myös muista erillään ja omat jutut tuovat meille iloa ja jaksamista arkeen.

Parisuhde. Aika monta vuotta meni enemmän tai vähemmän pikkupikkulapsiajassa rämpiessä ja pari vuotta arki oli enemmän tai vähemmän läpsystä vaihtamista. Mies oli poissa päivisin, minä iltaisin ja me vuoronperään varsin usein myös viikonloppuisin. Aikataulut ja elämä suunniteltiin lapset edellä, ja vaikka kummallakin oli tiedossa, ettei tämäkään loputtomiin kestä, niin kyllä keskinäinen aika ja parisuhde oli se, joka sai väistyä kaiken muun tieltä.
Onneksi nykyään on toisin. Meillä ei edelleenkään ole mitään parisuhdeaikaperinnettä tai yhteisiä harrastuksia, mutta olemme iltaisin aika usein samaan aikaan kotona, haha! Mun mielestä parasta on, että saadaan joskus käydä ihan kahdestaan kaupassa tekemässä viikon ruokaostokset, istua iltaisin sohvalla vierekkäin tekemässä omia juttujamme ja lähetellä What's Appissa tenttitsemppejä.

Uskallan sanoa, että elämme juuri nyt elämämme parasta aikaa.  Vaikka välillä (aika usein) ottaakin päähän se, että pyykkikori ei koskaan tyhjene, joku herättää edelleen keskellä yötä (jos eivät lapset niin koira), aamulähdöt päiväkotiin ovat aika usein ihan kamalia ja että jonkin asian hoitaminen jää aina huomiseen, niin noin kokonaisuutena elämä juuri nyt on aika ihanaa. Ruuhkaista, mutta ihanaa.

PS. Kuva on otettu viime viikolla ensi-iltaan tulleen Ready Player One-elokuvan kutsarissa, jossa pukukoodina oli 1980-luku. Emme siis ole käyneet muuttumisleikissä, pelko pois :D

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa


keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Sohvanpohjalta steppilaudalle - fiilikset puolen vuoden jälkeen

Ei kommentteja Share It:

Treenikuvat: Leena Warén. Treenivaatteet & tapahtuma: Me&I 

Minä olen jojoilija. Niin painon kuin liikuntatottumuksienkin suhteen. Olen yrittänyt tehdä lukuisia kertoja suoranaisia täyskäännöksiä. Olen syönyt maitorahkaa ja mehukeittoa, diureettisia ruoka-aineita, järkyttävän makuista kasvissosekeittoa kymmenen litran kattiloissa, laskenut pisteitä, osallistunut verkkovalmennukseen ja ollut kolmen eri kuntosalin jäsen. Minun elämäntapamuutokseni ovat yleensä kariutuneet liialliseen kurinalaisuuteen: siihen, että aikataulujen pettäessä surkuttelen sitä, että aamupalanani klo 13 (seitsemän tunnin hereilläolon jälkeen) on karjalanpiirakka tai että juhlissa onkin keiton kanssa krutonkeja. Tai että yritän nousta sohvan pohjalta Netflix and chill-moodista (edit: sanan varsinaisessa merkityksessä, ei kuten se Tinderissä kuulema ymmärretään) iltaisin viisi kertaa viikossa HIIT-treeniin. Ei onnistu. Ensimmäisen kuukauden jälkeen lannistun, luovutan ja palaan vanhaan. 

Noin puoli vuotta sitten ostin vuoden jäsenyyden, johon sisältyy ryhmäliikuntaa ja kuntosalimahdollisuus (puhun viimeksi mainitusta vain mahdollisuutena, koska en ole käyttänyt sitä koskaan). Otin henkilökohtaiseksi tavoitteekseni käydä ryhmäliikuntatunnilla vähintään kerran viikossa. Siis ihan millä tahansa tunnilla, kunhan vain kävisin yhdellä. Puoli vuotta myöhemmin voin onnekseni sanoa, että tavoite on pitänyt varsin hyvin. Joululomalla olimme kaikki vuoron perään kipeinä ja helmikuussa lapsen jälkitaudin jälkitauti vaati leikkaushoitoa, joten muutama viikko oli aika tiukka, enkä päässyt jumppaan, mutta kävin koiran kanssa lenkillä ja treenasin kotona kahvakuulalla. Lapsilla on omia harrastuksia neljänä päivänä viikossa ja mieheni harrastaa kilpaurheilua, joten toisinaan on ollut haastavaa löytää aikaa kaikelle ja kaikille. 


Jos jotain olen ryhmäliikuntatunneilta oppinut ja saanut, niin tietynlaista armollisuutta. Etenkin opiskelujutuissa olen perfektionismiin ja suorittamiseen taipuvainen, mutta jumppatunneilla olen niin huono, etten voi kuin kiittää itseäni siitä, että tulin paikalle ja yritin. Kun tekee tiukkaa, kuuntelen omaa kehoani ja olen tyytyväinen siihen, mitä sillä hetkellä jaksan. 

Eilen olin niin totaalisesti epämukavuusalueellani: koreografisella ja supervauhdikkaalla tunnilla. Sekosin askeleissani, puuskutin ja kai mua vähän nolottikin, koska lanteiden vatkaaminen tai gangstarap ei ole my regular cup of coffee, mutta se oli todella hauskaa! Vain hymyilin ja nauroin, ja kun tunti viimein loppui, olin varma että trikoot sulavat ihooni kiinni. Löysin oman juttuni, vaikka olinkin siinä aika kehno. 

Jos odotitte huikeita ennen-jälkeen-muutoskuvia, joudutte valitettavasti pettymään. ;) Fiilis puolen vuoden jälkeen on energisempi ja kunto on kohentunut. Syksyllä painoa putosi muutamia kiloja, jouluna otin niitä takaisin ja nyt olen ehkä kaksi tai kolme kiloa kevyempi kuin aloittaessa. Tarkoituksenani ei olekaan missään vaiheessa ollut varsinaisesti laihduttaa, vaan voida ja jaksaa paremmin, ja näin ollen koen täyttäneeni oman tavoitteeni. Seuraavan puolen vuoden tavoite on lisätä liikkuvuutta, kestävyyttä ja voimaa - omaan tahtiin, tietenkin. 



keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Pari muuttujaa

Ei kommentteja Share It:

Tämä viikko on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Viimeisen kahden ja puolen viikon aikana lapset ovat olleet kahtena päivänä päiväkodissa yhtä aikaa, eli suurimman osan ajasta joku on ollut kuumeessa, valittanut kipeää korvaa, itkenyt öisin tai niiskuttanut. Viime viikolla lapset ehtivät olla kaksi tuntia päiväkodissa, kun sain soiton päiväkodista kesken luennon. Kuopukselle oli noussut kuume. Sanoin kurssikaverilleni, että tämä on kuin domino: toinen kaatuu aina mukana. Sitä, kuinka pian näin käy, voi vain arvailla. Kolme vuotta sitten vesirokkoaikaan olimme kotona (tai kotipihalla korkeintaan) viikkoja, koska lapset sairastivat tautinsa yksi kerrallaan. Viime viikolla se seuraava palikka ehti kaatua kahdenkymmenenviiden minuutin mittaisen matkantekoni aikana - sain sairastupaan mukaan kaksi lasta yhden hinnalla. 

Läsnäolopakollisten luentojen, ryhmätöiden ja etätöiden sovittaminen vähäisiin yöuniin ja sairastupaviikkoihin on tuntunut paikoin haastavalta. Viikonloppuna ennätin huokaista, että olemme tunnollisesti sairastaneet joululomalla ja näinä viikkoina kaikki ne flunssat, joilta syksyllä vältyimme. Maanantai-illan päädyimme kuitenkin viettämään Lastenklinikan päivystyksessä. Kuluipa siellä tiistaikin, ennen kuin päästiin leikkaussalin, heräämön ja osaston kautta kotiin. 

Alkuviikon positiivisiin kuuluvat ne tosiasiat, että lapset ovat maailman reippaimpia sairastajia ja että Pokemoneja voi napata sairaalasängystä käsinkin, kun vain tarpeeksi kärsivällisesti odottaa. Ja näin ystävänpäivänä en voi jättää kiittämättä vahvaa tukiverkkoa, perhettä ja ystäviä, jotka jättivät omat askareensa kesken ja kurvasivat kotiovellemme hakemaan terveet sisarukset hoitoon, syöttivät, juottivat, leikittivät ja tsemppasivat. Kiitos. 


Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla