Social Media Icons

maanantai 29. elokuuta 2016

10+1 hyvää syytä järjestää NOSH-kutsut (eli hypetystä ja NOSH-lahjakorttiarvonta)

181 kommenttia Share It:


Yhteistyössä NOSH-kotimyynti

Perjantaina pidin yhdennettoista NOSH-kutsuni, eli muutaman kerran on kutsujärjestelyyn tullut lähdettyä. Kotoa löytyvien luomupuuvillaisten NOSH-vaatteiden määrää en kehtaa edes arvailla, mutta paljon innostuksestani kertoo se, että jo varmaan neljä ihmistä on luullut, että olen itse NOSH-kotimyyntiedustaja! Ja kun mietin suosikkibrändiäni, keksin vain hyviä syitä järjestää kutsut ja rohkaisen siihen aina kaikkia. Aina.

Jaa että miksi? Listasin alle 10+1 hyvää syytä buukata omat kutsut.

1. Vastuullisuus ja arvot. Minä koen tärkeänä kannattaa ja vaalia niitä toimintatapoja, joilla voin edistää eettisesti ja ekologisesti kestävämpää elämäntapaa - ja jotka eivät vaadi minulta ylettömästi. Kulutustottumukset ovat olennainen osa tätä. En liiemmin osta muovikasseja, vältän yksittäispakattuja tuotteita, suosin luomua aina kun se on mahdollista. NOSH-vaatteissa minua on neljän vuoden ajan ihastuttanut tuplakokojen mahdollistama pitkä käyttöikä ja hyvä laatu - vuoden käytössä ollut paita saa vielä seuraavankin käyttäjän. Meillä lapset ovat kaikki syntyneet 3,5 vuoden aikana, mikä vaatekokojen suhteen on tarkoittanut sitä, että neutraalit legginssit ja mukavat collegehousut saavat pieneksi jäätyään aina heti uuden käyttäjän, joten kaapeistamme löytyy jopa kolme vuotta aktiivisessa käytössä olleita aarteita. Parasta!
NOSH-tuotteethan valmistetaan suomalaisen perheyhtiön tiloissa Portugalissa, eettisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla 100% luomupuuvillasta (tai siis kaikki niissä käytetty puuvilla on luomulaatuista).



2. Let's face it: uunituore lasten syysmallisto, jonka lisäksi julkaistiin myös naisille muutamia i-h-a-n-i-a syksyisiä tuotteita - se on UPEA ja pakko nähdä livenä! En tiedä, olenko sanonut aiemmin, mutta tavallisesti syysmallistot eivät iske minuun samalla tavalla kuin raikkaat, pastelliset kevätherkut. NOSHin suhteen luotto on aina kova - varaan kutsuni aina ennen ainuttakaan teaseria tai tietoa siitä, mitä on luvassa. Tänä syksynä olisin halunnut ostaa rekiltä kaiken. Kaiken. Syksyn lastenmalliston sävypaletti on pehmeä ja utuinen mutta kuitenkin todella raikas. Itse ihastuin indigonsiniseen, tummaan savunsiniseen, lempeään puuteriroosaan sekä aina ja iankaikkisesti toimivaan luumuun. Ihan erityisesti ihastuin epäsäännöllisiin, leikkisiin polkadot-henkisiin pilkkuihin, rusettiyksityiskohtiin, yksivärisiin ribbipaitoihin.... No, mallisto on nähtävä ja sovitettava itse. Ehdottoman hyvä syy järjestää kutsut.

3. Naisyrittäjyyden tukeminen. NOSH on vuonna 2009 perustettu brändi, jonka pääsuunnittelija ja toimitusjohtaja Hanna Rannila tukee kotimaisia naispienyrittäjiä niin suunnittelu- kuin edustustyössäkin. Eri puolilla Suomea toimii kaiken kaikkiaan yli 110 kotimyyntiedustajaa, yli 110 pienyrittäjää yrityksen alla. NOSH on halunnut tukea allaan toimivia yksityisyrittäjiä esimerkiksi tarjoamalla erityisiä etuja ja erikoistuotteita ainoastaan edustajien kautta tilatessa - kutsuja ei siis välttämättä tarvitse järjestää tai sellaisille osallistua, mutta oman edustajan kautta (listaus täällä) voi tilata samat tuotteet, mitkä verkkokaupastakin löytyvät (luonnollisestikin samaan hintaan) sekä vaihtuvan kattauksen erilaisia erikoistuotteita, kuten VIP-hintaiset kausituotteet sekä kauden naistenmalliston herkut. Tilauksen voi helposti laittaa omalle edustajalleen esimerkiksi Facebookin yksityisviestillä. Support your local!



4. Saa hyvän syyn kutsua ystävät ja tuttavat koolle. Itse ainakin koen näin ruuhkavuosissa luoviessani, että vahvasta tukiverkosta huolimatta sosiaaliset (aikuis)kontaktit jäävät vähälle ja kuulumisia vaihdetaan kauppareissulla ohimennen. Kutsujen järjestäminen voi yhdistää ihmisiä lisäksi uudella, yllättävällä tavalla - esimerkiksi omasta edustajastani Marikasta on tullut minulle näiden vuosien saatossa hyvä ystävä, jolle lähetän synttärikutsut ja jonka kanssa kahvittelemme ilman rekkiäkin, mutta perjantaina sain kutsuille vieraaksi työkaverini kuuden vuoden takaa. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut yli kolme vuotta, ja lapsiakin oli ehtinyt siunaantua kummallekin lisää. Vaaterekin selailun lomassa oli ihana päivittää kuulumisia ja sopia uudet treffit.
Niin, ja ne kohtaamiset. Tiedän, että tämä menee vähän samaan lokeroon kuin kavereiden kutsuminen koolle, mutta haluan korostaa, kuinka tärkeältä meille on tuntunut kavereiden tapaaminen rennoissa merkeissä. Yksiä kutsuja lukuunottamatta meille ovat aina olleet lapsivieraat tervetulleita, mikä siis käytännössä on saanut lapset odottamaan Marikan NOSH-rekkiä kuin kuuta nousevaa - lappaahan edustajan jälkeen ovesta leikkikavereita! Yhdet kutsut olen viettänyt pelkästään aikuisten seurassa, viinilasillisten äärellä. Yhtä kaikki, me saamme ystävien kohtaamisesta ja hauskasta illasta virtaa päiviksi.



5. Vaatteiden shoppailu voisi tuskin olla mukavampaa. Inhoan sovituskoppeja sinivaloineen, jonottamista, ulkovaatteet päällä seisomista, kiertelyä ja kaartelua, eikä näinä aikoina pääse enää kaverin kanssa päiväksi kaupungille kiertelemään ja rennosti shoppailemaan. Kotona (tai kaverin kotona) rauhassa sovittaminen, asiantuntevan myyjän kanssa kokojen miettiminen ja kaverien kommentit rohkaisevat ja ostopäätökset syntyvät varmemmalle pohjalle. Olen ostanut yhden, siis yhden NOSH-hudin, ja senkin oman edustajani näkemyksen vastaisesti kokoa pienempänä kuin mitä normaalisti käytän. Edustaja osaa neuvoa mitoitukseen, käyttöikään, hoitoon ja istuvuuteen liittyvissä kysymyksissä - hän tietää, mikä kutistuu hieman pesussa, missä koossa olkalinja osuu kohdilleen ja niin edelleen.

6. Pehmeys. Oikeasti. Se on asia, mitä ei voi nettikauppaa selailemalla kokea tai tietää. Ja juuri vaatteiden ja kankaiden pehmeys on NOSHille niin tunnusomaista.

7. Hyvä syy siivota. En koe itse hirvittävää sosiaalista painetta, koska luotan siihen, että samassa elämäntilanteessa olevat ystäväni tietävät, miltä elämä ja lapset kotona näyttävät, mutta kyllä kutsuja varten siivotaan meilläkin (uskokaa tai älkää). Välillä tekee ihan hyvää kattaa pöytään kukkia ja nauttia puhtaasta lattiasta.

8. Kutsujärjestäjän edut. Vaikkei kutsuilla ole ostopakkoa (ei sellaista ääneen lausumatontakaan), saa kutsujärjestäjä alennusta tilauksestaan kutsujen yhteismyynnin ja vieraiden lukumäärän mukaan 20-40 euroa. Minä tilaan useimmiten kavereiden kanssa kimpassa, jolloin postikulut voi kätevästi jakaa - ja on hyvä syy nähdä pian taas uudestaan. Lisää kutsujärjestäjän eduista voit lukea täältä

9. Pitkin kautta ilmestyvät täydennysmallistot, uutuudet ja naisten mallisto. NOSH julkaisee läpi kauden uusia, ihania tuotteita, joten useampien kutsujen järjestäminen tai kaverin kutsuille osallistuminen muutamaa viikkoa myöhemmin on myös hauskaa - uutta sovitettavaa ja hypisteltävää löytyy kyllä!

10. NOSH-tiimi. Olen tavannut useita NOSH-edustajia, pääsuunnittelijan, kotimyynnistä vastaavan henkilön ja asiakaspalvelunkin ihmisiä, ja täytyy sanoa, että kaikesta heidän tekemisestään huokuu hyvä yhteishenki ja palo omaa työtä kohtaan. He puhuvat toisistaan aina etunimillä ja lämmöllä. Se on minusta yritysmaailmassa jotenkin tosi virkistävää.

+1. Vielä kasa adjektiiveja varsinaisista NOSH-vaatteista: ajankohtaisuus. Käytännöllisyys. Mukavuus. Itse kolmen lapsen äitinä arvostan vaatteita, jotka istuvat pyöreäksi käyneelle pepulle ja vatsalle, eivät purista, mutta eivät roiku päällä. Vaatteita, joissa on mukava olla, liikkua ja kyykkiä, mutta jotka eivät ole velouria, yksiselitteisesti collegea ja jotka eivät huuda kotiäitistatusta. Hyvä istuvuus, armeliaat mallit, ajankohtaiset kuosit, hauskat leikkaukset ja se, että viihtyy omissa vaatteissaan, näkyy myös ulospäin - sekä lasten että minun NOSHejani ovat ihastelleet monet aina liki kahdenksankymmentävuotiaasta isoäidistäni pikkusiskooni ja asiakkaisiini. Itse arvostan suomalaisessa suunnittelutyössä sitä, että värit ja mallit on oikeasti ajateltu suomalaiselle asiakkaalle sopiviksi. En liioin itse vaaleana ihmisenä käytä esimerkiksi kovaa mustaa tai kirkasta oranssia, mutta NOSHeista olen löytänyt vaaleaan hipiääni sopivat pehmeät graffitinharmaat, vaniljan ja toffeen sävyt. Kiitos siis pääsuunnittelija-Hannalle vain siitä, että talvikuukausinakin voin pukea päälleni jotain pehmoista ja lämpöistä, joka EI OLE mustaa!



Sain NOSHilta arvottavaksi 30 euron arvoisia lahjakortteja, jotka voi käyttää niin verkkokaupassa, edustajalta tilatessa kuin kutsuillakin. Arvon kaksi lahjakorttia tähän postaukseen kommentoineiden kesken ja yhden Instagramissa. Arvontaan osallistuaksesi rittää, että kommentoit alle 5.9 klo 21 mennessä, Instagramissa käy tykkäämässä arvontakuvasta

NOSHin etusivulle ja verkkokauppaan pääset tästä. 

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)


sunnuntai 28. elokuuta 2016

Siirtymiä

Ei kommentteja Share It:




Tänä syksynä kerhoreppuja pakataan kolme.

Keittiöportti hajosi, eikä uutta ostettu. Kukaan ei enää kaiva metreittäin leivinpaperia tai räjäytä kahtasataa muovipilliä lattialle valvovan silmän välttäessä (toivottavasti).

Vähään aikaan kukaan ei ole tunkenut suuhunsa mitään pientä. (Hamahelmiä tosin olen kaivanut pinseteillä niin nenästä kuin hampaista.) Viime kesänä pelkäsin kuopuksen tukehtuvan barbiein kenkiin.

Esikoinen aloitti tanssitunnit, liki neljävuotias odottaa ensimmäistä nassikkapainia kuin kuuta nousevaa.

Kaikki kolme ovat jo pitkään nukkuneet samassa huoneessa. Sängyn alla vaanivien mörköjenkin määrä on ollut pidemmän aikaa jyrkässä laskussa.

Vaippoja kuluu aika vähän.

Tutti jäi Muumimaailmaan kesällä, eikä sitä ole kyselty sittemmin.

Apupyörät jätettiin alkukesästä.

Esikoinen venähti kesällä kaksi vaatekokoa, kuopus yhden.

Kahden allergisen lapsen sijaan meillä on enää yksi, hänkin enää vain maidoton-kananmunaton-dieetillä.

Ja kun minä iltapäivisin lounashulinoiden ja pakollisten siivoushommien jälkeen keitän kahvia ja istun alas, on lastenhuoneessa melko hiljaista. Tai jos ei hiljaista, niin ainakin sopuisaa. Ei aina, mutta suurimman osan ajasta.

Esikoinen tavailee kirjaimia ja joitain sanojakin.

Kuopuksen kaksivuotissyntymäpäivät lähestyvät.

Raskauskiloja siis tuskin voi kutsua enää raskauskiloiksi. Aloitin lenkkeilyn.

Olen pitänyt kiinni 10 000 askeleen päivätavoitteesta. Kun kuopuksen synnyttyä sain aktiivisuusrannekkeen, kertyi askelia kahdesta kolmeen tuhatta.

Ja kun suljen oven perässäni, ei kukaan huuda perääni.

Ensi viikolla palaan siis kouluun hyvillä mielin (okei, olen kaivannut sitä aivan sairaasti).

Elämä on pidemmän aikaa ollut jollain tavalla melko ennakoitavaa; elämänrytmi ja arki lasten kanssa on ollut aika tasaista. Useimmiten. Mutta mitä tapahtuu vuoden päästä tai missä silloin olen, sitä en tiedä.

Vähän aikaa sitten ihan oikeasti tajuntaani nimittäin iskeytyi se tosiasia, että tämä lienee viimeinen syksyni lasten kanssa kotona. Toisinaan mietin haikeana ajan kulua, ja sitä, että olenkohan ollut näinä vuosina edes riittävän hyvä tai välttävä äiti. Paikalla olen ollut kyllä, läsnäolosta en tiedä. Liikkuvaan junaan syntyneet lapset ovat pakostikin mukautuneet osaksi meidän vanhempien koulu-ja työkuvioita.

Ja vaikka olo on hetkittäin haikea, tiedän, että juuri näin on hyvä. Aika aikaansa kutakin. Joku sanoi kerran, että harmittaa varmaan olla tässä, kun olisi voinut olla niin paljon enemmänkin, olla jotain enemmän. Minusta taas tuntuu, että minä en olisi minä, emmekä me olisi me, jos emme olisi tehneet juuri näin - oikeita asioita vähän hassussa järjestyksessä. Olen saanut enemmän, kuin mitä koskaan osasin odottaa.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 


perjantai 26. elokuuta 2016

Oma tila - kolme lasta samassa huoneessa (sis. alekoodin ja arvontavinkin)

5 kommenttia Share It:


Terveisiä taas vaan ruuhkavuosilta! Viikko on suoraan sanoen ollut melko huono tähän päivään asti - öitä on vietetty niin noidannuolikivuissa kuin Lastenklinikan päivystyksessäkin. Halusin kuitenkin palata pikaisesti vähän kivemmilla asioilla: paljon toivotulla Maxplayn alekoodilla ja Instagramin puolella järjestettävällä Tresxics-tuotearvonnalla. Yhteistyössä siis tosiaankin Maxplay, ja luvassa juttua lastenhuoneesta tänään. 

Olenkin kertonut, että meillä isossa lastenhuoneessa nukkuvat ja leikkivät kaikki kolme alle 6-vuotiasta. Emme ole itse nähneet tässä niin minkäänlaista ongelmaa - makuuhuoneet ovat vanhassa talossa suuria, ja makuuhuoneista kaikista pienin, työhuone, on sekin kaksi kertaa oman lapsuudenkotini huonetta suurempi. Mutta vaikka lapsilla on pienet ikäerot, ovat leikit ja mielenkiinnon kohteet aika erilaisia. Viimeisen vuoden ajan viisivuotias esikoinen on rakastanut kaikkea pientä, epämääräistä ja imuriin mahtuvaa; figuureja, pikkulegoja ja nukkekotia. Hän lisäksi rakastaa erilaisia kirjoja ja tykkää käydä kirjastossa.

Meillä ongelmana vain ovat ajoittain villeiksi käyvät pojat. Kirjaston kirjojen puolesta pelkään eräänkin revityn kirjan maksettuani, neljävuotias eilen nielaisi pikkulegoukon pään (!) ja hienot nukkekotiviritelmät lattialla jyrätään tylysti puuveturilla.

Olemmekin esikoisen kanssa sopineet, että hän saa tuoda lelukorejaan työhuoneeseen ja keittiöön, nukkekotileikkejä on nostettu kerrossängyn yläsänkyyn ja kirjastossakin käydään toisinaan. Ainakaan opintojemme ollessa tässä vaiheessa ei tunnu vielä ajankohtaiselta muuttaa työhuonetta esikoisen valtakunnaksi (tietokoneeni oli olohuoneessa ihan kokonaiset kolme päivää työpöydällä, kun eräs etevä kävi sen tiputtamassa alas - ja sai aikaan 1300 euron huoltolaskun), joten olemme tämän suhteen siirtäneet katseemme ensi kesään, eskarin aloituksen kynnykselle.

Koska kuitenkin halusimme, että hänellä olisi kaipaamaansa omaa tilaa ja rauhaa, olemme miettineet lastenhuoneen jakamista jollain tavalla tai jonkinlaisen nurkkauksen tekemistä hänelle, vaikkakin poikienkin kasvaessa yhteiselosta on tullut yhä saumattomampaa.
Yksi kivoista punnitsemistamme ratkaisuista oli pienen hyllyn laittaminen seinälle, jonkin ihan ikioman. Sain moderneja ja ajankohtaisia lasten ruokailu-ja sisustustuotteita myyvältä Maxplaylta hyllyn, jonka sai tietysti valita neiti itse. Hän valitsi Tresxicsin Pilvi-hyllyn lempivärissään, mintunvihreänä.

Meillä on Tresxicsin sisustustuotteista vain positiivisia kokemuksia; eteisen lasten naulakko (täällä postaus) on edelleen kovassa käytössä ja tarrat ovat pysyneet hyvin, vaikka kaapintaustaa, jossa ne ovat kiinni, pyyhitään koko ajan. Vuorihylly keittiössä taasen kannattelee lempikeittokirjoja - ja sitäkin hyllyä tarroineen on muuten pyyhitty! Hyllyjen ja naulakoiden mukana tulevat tarrat ovat paksuja ja laadukkaan tuntuisia, ja ne pysyvät hyvin paikoillaan, vaikka tosiaan pyyhinkin pölyä ja likaa niitten päältä ja viereltä. Lukijani itse asiassa kertoi, että hän muuttaessaan otti naulakon tarroineen mukaan ja siirsi muitta mutkitta uuteen kotiin! Tarrat liimautuivat hyvin uudestaan.

Ai niin, ja miltei unohdin: arvon Instagramissani yhden vapaavalintaisen Tresxics-hyllyn, ja lisäksi sain jaettavaksi tarjouskoodin, jolla saa postikulut tilauksestaan ilmaiseksi. Maxplayn valikoimistahan löytyy esimerkiksi TrippTrappin päälle kiinnitettävät PlayTray-tarjottimet, KG Designin huiput silikoniset ruokailualustat ja ihania lasten sisustustuotteita esimerkiksi Pixistuffilta!

Maxplayn verkkokaupasta saa elokuun loppuun saakka ilmaiset postikulut koodilla LAPSELLISTA. (Minä en hyödy koodin käyttämisestä, näin välihuomautuksena.)

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 


tiistai 23. elokuuta 2016

Mee Ruotsiin, räkäpissa - sananen uhmaiästä

3 kommenttia Share It:



"Mä vihaan sua ja toivon, että sä et olisi koskaan tullut mun äidiksi! Mä vihaan sitä kun sä peset perunat! Mä vihaan sitä kun sä et anna mulle mehua! Mä vihaan sua koska sä oot niin ÄLLÖTTÄVÄ! Mee Ruotsiin!".

Ah. Arki. 

Ennen lapsia minulla oli jonkinlainen käsitys uhmaiästä ja itsenäistymisen kausista, kehitysvaiheista ja niihin liittyvistä kriiseistä. Siis lähinnä sellainen Minttu-kirjamainen ajatus siitä, että kävisimme periaatteellista keskustelua karkkihyllyn ääressä tiistaina rajoja ja rakkautta-hengessä ja sopisimme erimielisyytemme sitten käymällä kirjastossa lainamaassa lintukirjan (ja trust me, yritetty on - maksoinkin siitä revitystä lintukirjasta suolaiset 32 euroa). 

Ajatus periaatteellisista taisteluista, rajoista ja rakkaudesta mureni viimeistään esikoisen uhmakauden alkaessa, siis reilun vuoden vanhana. Voi olla, että olen sanonut näin aiemminkin, mutta tuntuu, että juuri tämä meneillään olevan kausi tuntuu raskaimmalta tähän astisista - ainakin nyt, kun mies on palannut kouluun, mutta kerhot eivät ole vielä alkaneet ja sadepäiviä on takana useampi. 

Esikoisen kanssa on eletty pidemmän aikaa jonkinlaista suvantovaihetta; asiat ovat pitkälti sovittavissa, neuvoteltavissa tai perusteltavissa, mitä hän nyt huutelee kaksi kertaa päivässä muuttavansa mummolaan koska me käskemme pestä hampaat vaikka niin väsyttäisi/jalkaan sattuu/naapurikaan ei pese tähän aikaan/huomenna on kuitenkin tanssitunti/ei ole syöty herkkuja/hän ei koe tarvitsevansa aikuisia elämäänsä koska Peppi Pitkätossullakaan ei niitä ollut. 

Pian kaksi vuotta täyttävän kuopuksen ja joulun alla neljä vuotta täyttävän keskimmäisen elämässä sen sijaan myrskyää. Temperamentiltaan voimmakkaimmailta kuopukselta sitä olen tavallaan osannut odottaakin - hän on vauvasta saakka osannut vaatia ja ottaa oman tilansa, ja esimerkiksi konttaamaan lähteissään tyynesti kontannut lattialla leikkivien sisarustensa yli ja purrut aina takaisin. Hänen ongelmansa selkeästi on, ettei meillä ole liiaksi asti yhteisiä sanoja, ja suurimman osan aikaa meille on hyvin epäselvää, mikä hänen mieltään painaa. Suuttuessaan hän repii vaatteet päältään, repii omia hiuksiaan, puree käsiään ja hakkaa päätään lattiaan - otsassa on jo pidemmän aikaa ollut kestomustelma tästä.

Liki nelivuotiaan kanssa tämä kaikki tuntuu vieraalta ja uudelta. Hän on näet aina ennen ollut sellainen leppoisa, easy-going Yes Man, joka on jaksanut odottaa vuoroaan, osannut jakaa tavaransa ja jonka kanssa asioista on voinut neuvotella - ehkä siksi, että hän on puolitoistavuotiaana puhunut viiden sanan lauseita ja tuskaili kaksivuotissyntymäpäivillään kahden sanan edessä: paineilmakompressorin ja kriisiajan operaatiokeskuksen nimittäin. Ja jotenkin kummassa meille kesän aikana muutti tyyppi, joka irvistelee, pyörittelee silmiään, näyttää kieltä ja kirkuu kuin palosireeni, kotona ja sen ulkopuolella. Tyyppi, joka repii keittiöportit ja liukuovet saranoiltaan, varastaa pikkuveljen tärkeimmät lelut ja heittää tavarat ulos ikkunoista (no okei, se on ollut jo vuoden ajan hänen ikioma show'nsa). 

Ja se raivo. Se voi syttyä ihan mistä tahansa. Esimerkiksi....

Näkymättömistä asioista. Joku on vienyt näkymättömän kilpa-auton, kultakolikot, merirosvoaarteen. Sisko kävi haukkaamassa näkymättömästä mehujäästä.

Siitä ettei aamupalaksi syödä posliinista lehmäsäästöpossua ja askillista ksylitol-pastilleja.

Joku toinen sai enemmän jotain, painoi ensin jotain nappia tai valokatkaisijaa, sai ensin ruokalautasen eteensä tai isomman monivitamiinitabletin. 

Koska uimahalli on kiinni ja naapurit eivät ole kotona.

Koska kengät jalassa ei saa kävellä sisällä ja koska ulkona niitä kielletään ottamasta pois.  

Kun äiti ei ota riittävän nopeasti syliin ja kun äiti ei saa ottaa syliin. Eikä katsoa. Eikä koskea. Eikä poistua. 

Koska meillä ei ole poroa tai ponia parvekkeella. 

Koska lähteminen on arsesta. Samoin hammaspesut, vaatteiden pukeminen,  ruoan valmistumisen odottaminen ja kylvystä pois tuleminen. Esimerkiksi. 

Facebook-seinäni yläosassa luki tänä aamuna: "Mitä mietit, Anna?". Mietin, että vaikka lasi on läikkynyt ja perintömaljakot putoilleet, on se kuitenkin puoliksi täynnä. Tänään valjastin lapset viinirypälepalkkion turvin siivousavuksi, kun vesimukit lentelivät ja Duplo-laatikot oli kumottu. Kahdella vedellä kostutetulla harsolla ja viinirypälekulholla sai aika paljon aikaan - tai ainakin itse ehdin imuroida ennen lattioiden pesua. 

Ja vaikka he aamun olivat kinastelleet, tuli viinirypälekulhon äärellä hiljaisuus. Ehkä osin siksi, että laitoin Peltorit päähän. Sellaiset pitäisi kyllä ujuttaa äitiyspakkaukseen niiden tsiljoonan huonosti istuvan potkupuvun sijaan, sanonpahan vaan. 

Kuvissa näkyvät Mainion iki-ihanat Visiot saatu Lilla Companylta ja kuvatkin ovat siis keväältä. (Ymmärrätte varmaan miksi.)

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)


lauantai 20. elokuuta 2016

Lihapullia ja hyväntekeväisyyttä - Lihapullapäivä 23.8

Ei kommentteja Share It:

 Yhteistyössä IKEA 


Okei, aloitin tämän ehkä turhan varmana siitä, että ruotsalaisen kodinsisustusketju IKEA:n lihapullakonsepti on kaikille tuttu - ehkä siitä syystä, että useimmiten, jos me syömme lasten kanssa "ulkona", tarkoittaa se reissua IKEA-tavarataloon (joka onkin useimmiten meidän ohikulkumatkallamme). Meidän lapsillemme IKEA nimittäin symboloi kukkurallisia lihapulla-annoksia ja vapautta vaihtaa arkisen perunamuusin joskus ranskalaisiin sekä tavaratalosta löytyvää lasten leikkipaikkaa, Smålandia, pallomerineen ja aktiviteetteineen. Minä taas tykkään todella kohtuuhintaisista lasten annoksista ja säännöllisin väliajoin toistuvista lasten ilmaisista ruokailuista aikuisten ravintolaostoksen yhteydessä. Ja siitä, että lihapullalautasten tyhjennyttyä oman kahvinsa voi nauttia rauhassa - leikkinurkkaus pitää siitä huolen.  

IKEA Family-korttia näyttämällä tai vaivattomasti paikan päällä jäseneksi liittymällä voi käydä hakemassa itselleen lihapulla-annoksen tiistaina 23.8 klo 12-18 ja niin halutessaan maksaa Pelastakaa Lapset ry:n hyväksi annoksen hinnan. 

Jos luet tätä pääkaupunkiseudun ulkopuolella, niin ei hätää - IKEA Lihapullapäivää vietetään pop-up-ravintoloiden muodossa kaiken kaikkiaan viidessä eri kaupungissa: Helsingissä Narinkkatorilla, Turussa Vähätorilla, Tampereella Keskustorilla, Kuopiossa Kauppatorilla ja Jyväskylässä Asema-aukiolla. Kurkkaa tarkemmat tiedot täältä

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)


keskiviikko 17. elokuuta 2016

Rakvere Linnus - Viron reissun kohokohta

1 kommentti Share It:

Matkamme tarjosi Visit Estonia 

En tiedä teistä, mutta minussa sana teemapuisto herättää enemmän tai vähemmän vastahakoisia tuntemuksia. Jotain muovista. Helpporahapois. Hattaraa ja sirkushuveja. Perheriita. Lomabudjetista lohkeava jättimäinen siivu. Ei kiitos. 

Teimme heinäkuun lopulla muutaman päivän roadtripin eteläisessä naapurissa, Virossa, ja kävimme kohteissa, joihin emme ehkä itse olisi menneet tai joita emme olisi tajunneet etsiä. (Suomenkielinen Visit Estonia-sivusto muuten esittelee tutustumisen arvoisia kohteita, tapahtumia ja paikkoja eri puolella Viroa, joten jos suunnittelet matkaa Viroon, lämmin suositus.) Kävimme museoissa, autoradalla, hevoskärryajelulla, joulupukin pajassa, Baltian suurimmassa teemapuistossa ja luonnonsuojelualueella piknikillä, mutta reissumme kohokohdaksi nousi keskiaikaisen linnan raunioille rakennettu teemapuisto Rakveressä, Rakvere Linnus

Rakveren keskiaikaisen linnan raunioille rakennettu teemapuisto mursi käsitykseni lapsiperheille suunnatuista teemapuistokohteista - niiden ei tarvitse olla muovisia tai kalliita ollakseen hienoja, elämyksellisiä. Pääsimme kuulemaan elämästä keskiajalla, kokeilemaan turnajaislajeja, amupaan jousipyssyillä, pelaamaan shakkia, kulkemaan linnanraunioiden käytävillä ja syömään keskiaikaista ruokaa. Siis niin kuin esimerkiksi. 

Virolaisissa perheille suunnatuissa matkailukohteissa, ravintoloissa, kahviloissa ja tapahtumissa huomasin, että Virossa historian vaaliminen ja arvostaminen on erilaista. Lasivitriiniin piilottamisen tai köysin eristämisen sijaan pääsimme kokeilemaan erilaisia asioita, ja esimerkiksi kaikissa vierailemissamme museoissa oli erotettavissa selkeästi sekä lasten että aikuisten kohteet, sulassa sovussa keskenään kuitenkin. Kukaan ei katsonut lastenrattaita pahalla silmällä tai tarjonnut (pyytämättä) lasten nakkibuffet-menua. Rakveren linnapuisto on hyvä esimerkki tavasta, jolla historiasta on tehty käsin kosketeltavaa, koettavaa. 

Rakveren linnapuistosta löytyy niin nukketeatteriesityksiä, näyttelyitä, keskiaikainen ravintola, kotieläimiä, jättimäinen shakkilauta ja vaihtuvaa ohjelmaa opastetuista kierroksista leikkimielisiin turnajaisiin ja ritarileikkeihin. 

Ja vaikka Rakvere on vain reilun tunnin matkan päässä Tallinnasta, on hintataso vallan erilainen. Rakveren linnapuistoon alle kouluikäiset pääsevät ilmaiseksi, perhelipun hinta on 14 euroa. Me niin mennään tuonne uudestaan. 

Toinen vierailemisen arvoinen kohde ehkä vähän isompien lasten kanssa oli Rakveren poliisimuseo keskustassa. 

Rakveressä yövyimme Aqva Hotel & Spassa, jonne meidän on myös päästävä uudestaan - hotellihuoneista löytyi valmiina värityskirjat, kynät ja kylpytakit, ja hissillä pääsi suoraan kylpyläkerrokseen pulikoimaan - kylpytakeissa ja froteetossuissa. Lapset ihastuivat kylpylämeininkeihin, me upeaan hotelliin, hyvään aamupalaan ja no, kaikkeen. Pitkän pulikoinnin jälkeen hiukoessa kävin ostamassa huoneeseen iltapalaksi jättimäisen pizzan (koko poppoolle), vichyä, kuivan siiderin ja oluen, ja laskuni alakerran ravintolassa oli ihan huimat 13 euroa. Jos haluaa oikeasti viihtyä ja viettää aikaa hotellissa, niin Aqva Hotel & Spalle iiiiso peukku! 

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)


tiistai 16. elokuuta 2016

Ohikiitäviä hetkiä suojatiellä

1 kommentti Share It:

Elettiin kultaisen 1990-luvun loppupuolta. Olin juuri aloittanut koulun ja iltapäiväkerhon uudessa monitoimitilassa. Äitini teki pitkää päivää, mutta haki minut iltapäiväkerhosta kotiin, vaikka saapuikin junalla toiselle puolen kylää - hänestä se tuntui turvalliselta ja hyvältä tavalta opetella (vähäisen) liikenteen seassa kulkemista. Yhtenä alkusyksyn päivänä hän ei ehtinyt hakemaan minua kotiin, vaan oli sopinut kerhokaverini äidin kanssa minun tuomisestani kotiin. Heidän mukanaan en kotiin kuitenkaan mennyt, koska iltapäiväkerhon edessä olevaan risteykseen tilattiin ambulanssi.
Uuden, vastavalmistuneen monitoimitilan avajaisten yhteydessä oli puhuttu huonosta näkyvyydestä, mutkasta ja isosta pusikosta ennen risteystä - ja suojatietä. Odotin suojatien alussa reppu selässäni, kun kuulin vaimean auton äänen jostain kaukaa, sitten askeleita, kolahduksen ja kerhokaverini äidin huutavan vieressäni. Kuusivuotias koulukaverini oli lähtenyt juoksemaan yllättäen tien yli, kun auto oli tullut mutkasta eikä ehtinyt ihan pysähtyä. Vaikkei autolla näyttänyt olevan edes vauhtia, sinkosi koulukaverini pitkälle suojatien yli. Onnea onnettomuudessa - kirjaimellisesti - oli se, ettei hänelle käynyt pahasti, vaikka tilanne sivustakatsojan silmin näyttikin rajulta. Hän selvisi muutamalla mustelmalla, ruhjeella ja venähdyksellä.
En kuitenkaan ikinä unohda hänen äitinsä hätääntynyttä huutoa, kättä, joka irtosi sillä hetkellä omastani, koulukaverini hysteeristä itkua, lakananvalkoisena ja täristen autosta noussutta kuljettajaa.  Kimpoilevia kirosanoja ja syytöksiä. Minä seisoin niillä sijoillani, kykenemättä toimimaan tai sanomaan mitään.

Kun vajaata vuotta myöhemmin muutimme ja veljeni ylitti omalla ensimmäisellä koulumatkallaan mannerheimintien, oli äitini liikutuksensa keskellä vakava, varovainen. Samana syksynä joku rinnakkaisluokkalaisista jäi raitiovaunun alle samalla tieosuudella.

Me olemme mieheni kanssa yhteisissä kodeissamme asuneet lähellä ala-astetta jo vuosia, enkä voi kuin hämmästellä liian monien tapaa kaahata koulutiellä. Bussit painelevat surutta nasta laudassa, neljänkympin (!) maksiminopeusrajoituksella tietyt ja samat kuljettajat vuosi toisensa jälkeen posottavat kotipihoistaan risteykseen kuuttakymppiä, kovempaakin. Minua ajatuskin puistattaa - ajan aina melko hiljaa. Autojen välistä  ja bussien edestä loikkii koululaisia; kuka hakee palloa tieltä, kuka pelaa ajatuksissaan puhelimella, joku oikaisee kotiin suojatiettömän osuuden halki.

Ja nyt on taas se aika vuodesta. Pihateitä pitkin kulkevat pienet ihmiset suurine reppuineen. Facebook täyttyy vanhempien ylpeistä virstanpylväsilmoituksista: nyt alkoi eskari, koulu, yläaste. Tutun tien varrella näkyi suojatiellä vartovia, valppaita vanhempia opastamassa pieniä kulkemaan teiden yli turvallisesti.

Mieleeni on painunut Liikenneturvan radiomainos, jossa sanottiin, että suojatie voi olla vaarallisin tai turvallisin paikka liikenteessä - siitä päätämme me, jotka suojatien teemme.
Vilkuile kevyen liikenteen väyliä, anna tietä koululaisille, muista, että lapset ovat tienkäyttäjinä paitsi tottumattomia, myös arvaamattomia - he eivät osaa arvioida nopeuksia tai edes auton äänen kuultuaan tiedä, mistä suunnasta liikkuva ajoneuvo lähestyy. Ja yksi tärkeimmistä: muista, että asetetut nopeusrajoitukset ovat maksiminopeusrajoituksia, eivät suosituksia nopeudesta, jolla autoilijoiden tulisi vähintään kulkea.

Minut viimeistään varpailleni sai aikoinaan autokoulun kakkosvaiheen liukasrata-ajokerta, jolla näytettiin, mitä tapahtuu, kun viidenkymmenen kilometrin tuntivauhdissa on jarrutusmatkaa metri liian vähän ja edessä on ekaluokkalaisen kokoinen kumitötterö. Kumisen tötterön kieriessä ja hakkautuessa pientareeseen heräsi mielessäni vain yksi ajatus: minä olen nähnyt tämän ennenkin.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)