Social Media Icons

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Nimikointitarrat, tavaransa kadottelevan pelastus + Tarramonsteri-alekoodi

Ei kommentteja Share It:


Yhteistyössä Tarramonsteri.fi. Koodilla LAPS18 saa 15% alennusta Tarramonsterin verkkokaupassa 9.4.2018 saakka. 


Meillä on perhepiirissä vitsi siitä, että minä olen Wonder Woman: "I wonder where I put my keys, wonder where I left my purse, I wonder where my money went". Jätän ihan takuuvarmasti jotakin aina johonkin ja unohdan asiat, vaikka merkitsisinkin ne kalenteriin/to do-listalle/post-it-lapulle jääkaapin oveen ja vaikka pyytäisin miestä muistuttamaan asiasta. Valitettavasti tässä suhteessa omenat eivät ole pudonneet kauas puusta. Ennen päiväkodin alkua meille alleviivattiin, kuinka tärkeää olisi, että kaikki vaatteet, kengät, unilelut ynnä muut nimikoitaisiin, jotta ne varmasti löytäisivät oikean omistajansa. Ja minähän nimikoin. Nimikoin niin paljon, että omia pyykkejä kuivumaan ripustaessani mietin, miksi niistä puuttuvat tarrat. Ostin kavereideni suosituksesta (ja varmaan jonkun bloggaajakaverini alekoodilla) Tarramonsterista pari pakkausta Mini pilkku-tarroja, ja kävin tarra-arkin kanssa lastenhuoneen kaapit hylly kerrallaan läpi. Nyt (ensimmäisestä) nimikointiurakasta on kulunut noin kahdeksan kuukautta.

Mitkä ihmeen nimikointitarrat? Tarramonsterin nimikointitarrat ovat koviin ja pehmeisiin pintoihin tarttuvia tarroja, jotka korvaavat permanenttitussein tehdyt merkinnät tavaroiden omistajasta. Sivuilla voi suunnitella itselleen nopeasti ja kätevästi mieluiset tarrat aina väriä, kokoa, kuvioita ja fontteja myöten. Tarrat eivät irtoa pesuissa, mutta ne saa silti siististi irrotettua esimerkiksi silloin, kun vaatteen haluaa myydä kirpputorilla tai muuten vain laittaa eteenpäin. Kokeneet nettikirppistelijät toki tietävätkin, että tussilla tehty nimikointi laskee vaatteen arvoa (vaikka omaan ostopäätökseen sellainen ei ole koskaan vaikuttanut).

 Itse tilasin tällä kertaa neljä erilaista tarrapakkausta: esikoinen valitsi itselleen Hedelmätarha-teemapakkauksen, pojat halusivat Mini Monsterin pakkauksen, Monsterin pilkkupakkauksen sekä perinteisen Mini Pilkku-pakkauksen. Omia suosikkejani ovat edelleen minipilkut (halkaisija 18 mm), jotka sopivat pienimpiinkin pesulappuihin. Esimerkiksi rukkasten ja huivien pesu-ja kokolaput ovat monesti aika pieniä (jonka vuoksi en niitä käsin kirjoittamalla pystyisikään nimikoimaan). Tarramonsterilta löytyy monen kokoisia ja monen värisiä tarroja, mutta itse olen mieluusti tilannut kirkkaan värisiä tarroja, jotta ne helposti erottuvat vaatteesta.

Ensimmäiset nimikointitarrani siis tilasin noin 8 kuukautta sitten eikä tietääkseni yksikään ole irronnut itsestään, ei vaikka päiväkodissa syksyllä riehuneen täiepidemian ja norokierteen aikana pesin ihan kaikki käyttövaatteet 95 asteessa ja vaikka pari kuukautta sitten hankimme kuivausrummun, jonka kautta melkein kaikki vaatteet käyvät. Itse asiassa, nimikointiurakkaa aloittaessani löysin käytettynä ostetuista vaatteista ihan samanlaisia nimikointitarroja! Kirpputorilta kaksi vuotta sitten ostetun, superrakastetun ja paljon käytetyn dinopaidan pesulapusta (jota en koskaan ollut sen tarkemmin tarkastellut) löytyi tieto siitä, että paita kuului kerran Aarre-nimiselle pojalle ja löytyipä lapusta Aarteen äidin puhelinnumerokin. Terveiset Aarteelle, paitasi on edelleen rakastavassa kodissa - uudella tarralla varustettuna vain!



Minä olen pyrkinyt nimikoimaan tarroin aivan kaiken kerhorepuista kaulureihin, pipoihin, hanskoihin ja pikkuhousuihin. Nimikointitarrat löytyvät myös lasten harrastuskamoista kuten luistimista ja juomapulloista, mutta olenpa nimikoinut niillä myös omia tavaroitani. Esimerkiksi kuulakärkikynät tuntuvat olevan koulussa katoava luonnonvara (koska kukaan ei tarvitse kynää muuhun kuin piirtelyyn tai läsnäololistan täyttämiseen), joihin pitkät nimikointitarrat hyvin sopivat.

Kuinka monta vaatetta tai tavaraa sitten on päiväkodissa kadonnut? Yksi välihaalari. Minusta se on aika hyvä saldo ottaen huomioon, että jopa alle 10 lapsen kokoisessa kerhoryhmässä (jollaisissa lapsemme monta vuotta kaksi kertaa viikossa kävivät) katosivat aika monet hanskat ja huivit. Niin, ja yhden Mini Rodinin takin unohdimme virolaiseen teemapuistoon lomalla, ja muistan miettineeni, että olisipa oikeasti kirjoittanut siihen nimen ja puhelinnumeron.
Kaksi vaatetta pelastin päiväkodin löytötavarakorista, mutta niistä oli leikattu kokonaan pesu- ja kokolaput irti, enkä sen vuoksi ollut voinut niitä nimikoida (Tarramonsteri tosin myy tällaisia tilanteita varten myös tekstiiliin silitettäviä nimikointilappuja).



Mitä tulee tarrojen sopivaan määrään, niin kolmen lapsen vaatteiden nimikointiin kahdella eri kaudella (syksy + talvi) on mennyt ehkä noin 250-300 tarraa. Koska olen tilannut tarroja varastoon (ja edellisiäkin oli meillä jäljellä), olen nimikoinut uuden vaatteen heti käyttöönottopesun jälkeen (tarran kannattaa antaa liimautua noin vuorokauden verran ennen pesua), joten samanlaista, päivän mittaista nimikointirumbaa ei ole tarvinnut sittemmin käydä. Tarroja kuluu kyllä, koska nimikoin ihan kaiken, mutta ne ovat maksaneet itsensä takaisin, sillä tavarat ovat yhtä välihaalaria lukuunottamatta löytäneet aina takaisin. Meillä lapset ovat kahdessa eri ryhmässä ja kahdessa eri kerroksessa päiväkodissa, mutta käyvät myös harrastuksissa. Ensi vuonna tilanne onkin toinen, kun esikoinen aloittaa koulun ja iltapäiväkerhon, keskimmäinen eskarin ja pienin jää nykyiseen ryhmäänsä - meillä on siis neljä eri paikkaa, johon tavarat voivat arkisin unohtua tai jäädä.

Koodilla LAPS18 saa 9.4.2018 saakka 15% alennuksen Tarramonsterin verkkokaupan kaikista tuotteista. Omat, Tarramonsterilta saadut, testitarrani tulivat tällä kertaa varsin nopeasti, olisikohan mennyt kolme päivää. Kun loppukesästä tein tilauksen, oli heillä kuumin sesonkiaika ennen koulujen ja päiväkotien alkua, ja toimituksessa taisi kestää kolmatta viikkoa. Näitä kannattaa siis tilata vähän varastoon. :)

PS. Tai oikeastaan, on minulla myös toisenlainen kokemus nimikoinnista. Ennen tarroilla nimikointia yritin myös nimikoida vaatteita ohuilla permanenttitusseilla ja silkkiteipillä sekä anoppini aikanaan säästämillä, silitettävillä nimikointilapuilla, mutta se oli tuhoon tuomittua hommaa se. Koska meillä on pienellä ikäerolla syntyneitä lapsia, joilla samat perustrikoot ja colleget, ulkovaatteista ja hanskoista nyt puhumattakaan, kiertävät, koin hirmuisen käteväksi nimikoida vaatteet sukunimellä. Sukunimemme on kuitenkin aika pitkä, joten lapuista loppui usein käsin kirjoittaessa tila kesken. Vaatteiden lapuista suurin osa oli sileäpintaisia (mikä on ihan ymmärrettävää, koska silloin ne eivät hankaa tai kutita) ja sileäpintaisissa lapuissa permanenttitussi levisi söhröksi, josta kukaan muu tuskin sai selvää. Silitettävät laput (joiden valmistajaa en voi kuin arvailla, lienevät 90-luvun jäämistöä) taasen kuoriutuivat pesuissa pois. Luovutin. Tilasin yhteiset laput sukunimellä.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla


maanantai 2. huhtikuuta 2018

Perhe, parisuhde ja ruuhkavuodet - story of my life

Ei kommentteja Share It:

Kuva: SF Studios 


En tiedä, alkaako teitä kyllästyttää loputtomalta tuntuva puheeni ruuhkavuosista, mutten tiedä, millä muulla tavoin tätäkään aikaa välillä kuvailisi. Itse käsitän ruuhkavuodet eräänlaisena ajankäyttöön liittyvänä tilana tai kautena: kalenteri täyttyy eikä homma missään kohtaa lopu. Onnekseni on niin, että suurin osa, siis ainakin 90% niistä hommista, on varsin mieleisiä. Antakaapas, kun selitän.

Opinnot. Ensimmäisen yliopistovuoteni aikana on tullut vastaan yksi kurssi, jonka kohdalla toistuvasti mietin, että miksi edes vaivaudun (ja  se on päällä juuri nyt), mutta noin muuten olen vain haltioituneena lukenut kirjastossa ja käynyt luennoilla. Haltioituneena siitä, että täällä opiskellaan vain sellaisia asioita, jotka ovat ihan äärimmäisen mielenkiintoisia! Opintojen mielekkyys siis kompensoi tiukkaa tahtia, deadlineja ja korvattavia (rangaistus)tehtäviä, joita on kertynyt, koska lapset ovat enemmän tai vähemmän sairastaneet koko alkuvuoden.

Harrastukset. Isommilla (5v ja kohta 7v) on omat harrastuksensa, joita he odottavat kuin kuuta nousevaa ja joissa opittuja taitoja harjoitellaan ja esitellään kotonakin. Tällä hetkellä lasten harrastuksia on (yhteensä) neljänä eri viikonpäivänä, ja koska he ovat vielä kovin pieniä, on meidän vanhempien rooli niiden mahdollistajana suuri. Käytännössä yleensä teemme ruokaostokset tai opiskelemme heitä odotellessa tai sitten pidämme kahvitaukoa lasten harrastuskavereiden vanhempien kanssa, joten aika kuluu ihan mukavasti ja kevyesti.
Itse harrastan liikuntaa tällä hetkellä 2-4 kertaa viikossa, yleensä ennen luentoa, kirjastopäivän päätteeksi tai jo lasten mentyä nukkumaan, koska arki-illat lasten kanssa ovat lyhyitä, ja haluan viettää sen ajan heidän kanssaan. Miehellä on omat harrastuksensa ja treeninsä, mutta onneksi tähän aikaan vuodesta niitä voi harrastaa iltaisin ja myös treenata kotona. Mielekäs tekeminen myös muista erillään ja omat jutut tuovat meille iloa ja jaksamista arkeen.

Parisuhde. Aika monta vuotta meni enemmän tai vähemmän pikkupikkulapsiajassa rämpiessä ja pari vuotta arki oli enemmän tai vähemmän läpsystä vaihtamista. Mies oli poissa päivisin, minä iltaisin ja me vuoronperään varsin usein myös viikonloppuisin. Aikataulut ja elämä suunniteltiin lapset edellä, ja vaikka kummallakin oli tiedossa, ettei tämäkään loputtomiin kestä, niin kyllä keskinäinen aika ja parisuhde oli se, joka sai väistyä kaiken muun tieltä.
Onneksi nykyään on toisin. Meillä ei edelleenkään ole mitään parisuhdeaikaperinnettä tai yhteisiä harrastuksia, mutta olemme iltaisin aika usein samaan aikaan kotona, haha! Mun mielestä parasta on, että saadaan joskus käydä ihan kahdestaan kaupassa tekemässä viikon ruokaostokset, istua iltaisin sohvalla vierekkäin tekemässä omia juttujamme ja lähetellä What's Appissa tenttitsemppejä.

Uskallan sanoa, että elämme juuri nyt elämämme parasta aikaa.  Vaikka välillä (aika usein) ottaakin päähän se, että pyykkikori ei koskaan tyhjene, joku herättää edelleen keskellä yötä (jos eivät lapset niin koira), aamulähdöt päiväkotiin ovat aika usein ihan kamalia ja että jonkin asian hoitaminen jää aina huomiseen, niin noin kokonaisuutena elämä juuri nyt on aika ihanaa. Ruuhkaista, mutta ihanaa.

PS. Kuva on otettu viime viikolla ensi-iltaan tulleen Ready Player One-elokuvan kutsarissa, jossa pukukoodina oli 1980-luku. Emme siis ole käyneet muuttumisleikissä, pelko pois :D

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa


keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Sohvanpohjalta steppilaudalle - fiilikset puolen vuoden jälkeen

Ei kommentteja Share It:

Treenikuvat: Leena Warén. Treenivaatteet & tapahtuma: Me&I 

Minä olen jojoilija. Niin painon kuin liikuntatottumuksienkin suhteen. Olen yrittänyt tehdä lukuisia kertoja suoranaisia täyskäännöksiä. Olen syönyt maitorahkaa ja mehukeittoa, diureettisia ruoka-aineita, järkyttävän makuista kasvissosekeittoa kymmenen litran kattiloissa, laskenut pisteitä, osallistunut verkkovalmennukseen ja ollut kolmen eri kuntosalin jäsen. Minun elämäntapamuutokseni ovat yleensä kariutuneet liialliseen kurinalaisuuteen: siihen, että aikataulujen pettäessä surkuttelen sitä, että aamupalanani klo 13 (seitsemän tunnin hereilläolon jälkeen) on karjalanpiirakka tai että juhlissa onkin keiton kanssa krutonkeja. Tai että yritän nousta sohvan pohjalta Netflix and chill-moodista (edit: sanan varsinaisessa merkityksessä, ei kuten se Tinderissä kuulema ymmärretään) iltaisin viisi kertaa viikossa HIIT-treeniin. Ei onnistu. Ensimmäisen kuukauden jälkeen lannistun, luovutan ja palaan vanhaan. 

Noin puoli vuotta sitten ostin vuoden jäsenyyden, johon sisältyy ryhmäliikuntaa ja kuntosalimahdollisuus (puhun viimeksi mainitusta vain mahdollisuutena, koska en ole käyttänyt sitä koskaan). Otin henkilökohtaiseksi tavoitteekseni käydä ryhmäliikuntatunnilla vähintään kerran viikossa. Siis ihan millä tahansa tunnilla, kunhan vain kävisin yhdellä. Puoli vuotta myöhemmin voin onnekseni sanoa, että tavoite on pitänyt varsin hyvin. Joululomalla olimme kaikki vuoron perään kipeinä ja helmikuussa lapsen jälkitaudin jälkitauti vaati leikkaushoitoa, joten muutama viikko oli aika tiukka, enkä päässyt jumppaan, mutta kävin koiran kanssa lenkillä ja treenasin kotona kahvakuulalla. Lapsilla on omia harrastuksia neljänä päivänä viikossa ja mieheni harrastaa kilpaurheilua, joten toisinaan on ollut haastavaa löytää aikaa kaikelle ja kaikille. 


Jos jotain olen ryhmäliikuntatunneilta oppinut ja saanut, niin tietynlaista armollisuutta. Etenkin opiskelujutuissa olen perfektionismiin ja suorittamiseen taipuvainen, mutta jumppatunneilla olen niin huono, etten voi kuin kiittää itseäni siitä, että tulin paikalle ja yritin. Kun tekee tiukkaa, kuuntelen omaa kehoani ja olen tyytyväinen siihen, mitä sillä hetkellä jaksan. 

Eilen olin niin totaalisesti epämukavuusalueellani: koreografisella ja supervauhdikkaalla tunnilla. Sekosin askeleissani, puuskutin ja kai mua vähän nolottikin, koska lanteiden vatkaaminen tai gangstarap ei ole my regular cup of coffee, mutta se oli todella hauskaa! Vain hymyilin ja nauroin, ja kun tunti viimein loppui, olin varma että trikoot sulavat ihooni kiinni. Löysin oman juttuni, vaikka olinkin siinä aika kehno. 

Jos odotitte huikeita ennen-jälkeen-muutoskuvia, joudutte valitettavasti pettymään. ;) Fiilis puolen vuoden jälkeen on energisempi ja kunto on kohentunut. Syksyllä painoa putosi muutamia kiloja, jouluna otin niitä takaisin ja nyt olen ehkä kaksi tai kolme kiloa kevyempi kuin aloittaessa. Tarkoituksenani ei olekaan missään vaiheessa ollut varsinaisesti laihduttaa, vaan voida ja jaksaa paremmin, ja näin ollen koen täyttäneeni oman tavoitteeni. Seuraavan puolen vuoden tavoite on lisätä liikkuvuutta, kestävyyttä ja voimaa - omaan tahtiin, tietenkin. 



keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Pari muuttujaa

Ei kommentteja Share It:

Tämä viikko on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Viimeisen kahden ja puolen viikon aikana lapset ovat olleet kahtena päivänä päiväkodissa yhtä aikaa, eli suurimman osan ajasta joku on ollut kuumeessa, valittanut kipeää korvaa, itkenyt öisin tai niiskuttanut. Viime viikolla lapset ehtivät olla kaksi tuntia päiväkodissa, kun sain soiton päiväkodista kesken luennon. Kuopukselle oli noussut kuume. Sanoin kurssikaverilleni, että tämä on kuin domino: toinen kaatuu aina mukana. Sitä, kuinka pian näin käy, voi vain arvailla. Kolme vuotta sitten vesirokkoaikaan olimme kotona (tai kotipihalla korkeintaan) viikkoja, koska lapset sairastivat tautinsa yksi kerrallaan. Viime viikolla se seuraava palikka ehti kaatua kahdenkymmenenviiden minuutin mittaisen matkantekoni aikana - sain sairastupaan mukaan kaksi lasta yhden hinnalla. 

Läsnäolopakollisten luentojen, ryhmätöiden ja etätöiden sovittaminen vähäisiin yöuniin ja sairastupaviikkoihin on tuntunut paikoin haastavalta. Viikonloppuna ennätin huokaista, että olemme tunnollisesti sairastaneet joululomalla ja näinä viikkoina kaikki ne flunssat, joilta syksyllä vältyimme. Maanantai-illan päädyimme kuitenkin viettämään Lastenklinikan päivystyksessä. Kuluipa siellä tiistaikin, ennen kuin päästiin leikkaussalin, heräämön ja osaston kautta kotiin. 

Alkuviikon positiivisiin kuuluvat ne tosiasiat, että lapset ovat maailman reippaimpia sairastajia ja että Pokemoneja voi napata sairaalasängystä käsinkin, kun vain tarpeeksi kärsivällisesti odottaa. Ja näin ystävänpäivänä en voi jättää kiittämättä vahvaa tukiverkkoa, perhettä ja ystäviä, jotka jättivät omat askareensa kesken ja kurvasivat kotiovellemme hakemaan terveet sisarukset hoitoon, syöttivät, juottivat, leikittivät ja tsemppasivat. Kiitos. 


Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla


sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Uusia aikoja

Ei kommentteja Share It:

Otin joululomaprojektikseni koota valokuva-albumin, koska koulun syksyllä aloittava esikoinen ei ollut ikinä pidellyt käsissään paperikuvaa. Ups. Viisi viikkoa myöhemmin olen vuosien 2013 ja 2014 taitteessa. Meillä on kotona valokuvatulostin, joten olen onnekkaasti voinut tehdä tätä projektia vähän kerrallaan, yhden tai kahden kuukauden erissä.

Valokuvia rukatessa, läpi käydessä, valitessa ja albumiin laittaessani olen käynyt läpi oikeaa tunteiden vuoristorataa. Olen liikuttunut, yllättynyt, nauranut selkä kaarella, itkenytkin vähän. Näen kuvissa ihan valtavasti kasvua, meidän ja lasten. Näen, kuinka elämämme ja arkemme on muovautunut, millaisen tien olemme perheenä kulkeneet.

Koska tällä hetkellä käyn läpi vuosia 2013 ja 2014, näen vaippoja, hoitolaukkuja, vaunuja, pursuilevan keittiön kaapin täynnä lasten ruokailuasioita, kantovälineitä, kirppislöytöjä, leikkitreffejä, uusia hienoja taitoja, ensimmäisiä kerhopäiviä. Pieniä vaatteita, pyykinkuivaustelineen, sotkuisen keittiön, täyden pyykkikorin, valvottuja öitä, kädet täynnä töitä. Se arki tuntuu jo niin vieraalta ja erilaiselta. Kaukaiselta.

Olen sanonut miehelleni monta kertaa, että juuri nyt tuntuu siltä, että elämäni parasta aikaa. Me elämme myös hyvin erilaista aikaa, kuin jota valokuva-albumiprojektissani käyn läpi.

Meillä on keittiössä matto, mutta ei lapsiporttia. Se jos mikä tuntuu juhlalliselta! Pastelliväriset, vastuullisesti tuotetut ja minimalistiseen kotiin sopivat vauvojen puupalikat ovat vaihtuneet välkkyvään, ääntelevään ja muoviseen Disney-sälään. Kukaan ei enää säännönmukaisesti herää öisin, käytä vaippoja eikä nuku meidän makuuhuoneessamme. Neljä vuotta sitten tiesin hämmentävän paljon lasten ergonomisesta kantamisesta, lapsentahtisesta sormiruokailusta ja lastenvaunujen lisävarusteista, nykyään voisin ottaa osaa Ninjago-tietovisaan. Tiedän yllättävän paljon myös hyönteisistä. Minulla ei enää ole hoitolaukkua, mutta jokaisen laukkuni ja takintaskujeni pohjalta löytyy vähintään yksi pikkuauto. Rattaita käytämme enää harvoin. Isot Legot ovat vaihtuneet pienempiin. Isommat osaavat punnita hedelmät kaupassa ja hoitavat aamutoimensa itse.

Asiat muuttuivat hiljalleen. Lähti tutti, lähti pinnasänky, lähti keittiön lapsiportti, lähti vaipat. Tilalle tuli epämääräistä pikkusälää, tuhansia hamahelmiä, kuvataidekerho, tanssitunnit, uimakoulu ja luistelukoulu. Maanantain jumppa ja herkkuperjantai. Aina välillä havahdun siihen, kuinka nopeasti aika on mennytkään, ja kuinka paljon siihen on mahtunut. Kuusivuotias viittoo sujuvasti kokonaisia lauseita, tietää kuka on Urho Kekkonen ja kysyy nykyään aika vaikeita kysymyksiä. Viisivuotias meni omien sanojensa mukaan kihloihin syksyllä ja haluaa isona olla proteetikko. Kolmevuotias kuopus on isommille sisaruksille edelleen vauva, vaikka papattaa tauotta koko hereilläoloaikansa ja on noin muutenkin aika kaukana vauvasta.

Nauroin vähäsen, kun kouluun ilmottautumisen yhteydessä päälleni syöstystä paperipinosta löytyi lomake, jossa tiedusteltiin mitä ihmeellisempiä asioita, esimerkiksi sitä, tiedänkö, keiden kanssa lapseni liikkuu ja mikä on koulutaipaleensa syksyllä aloittavan tyttäremme kotiintuloaika arkisin. Sitten tajusin, että sekin aika vielä koittaa. Katselen kuvista aikaa, jolloin lapset kulkivat mukanani niin hammaslääkärissä kuin kampaajalla. Elän aikaa, jona naapurin lapset soittavat ovikelloamme ja pyytävät mukaan luistelemaan. Tämäkin aika tuntui joskus niin kovin kaukaiselta.



maanantai 15. tammikuuta 2018

Pehmeät, kotimaiset lastenvaatesuosikit + 25% alennuskoodi

1 kommentti Share It:



Vaatteet saatu bloginäkyvyyttä vastaan. Koodilla lapsellista2018 saa 25% alennuksen normaalihintaisista tuotteista Mellin verkkokaupassa. Koodi on voimassa 21.1. saakka. 

Aloitin pari vuotta sitten konmaritus-projektin, joka muutti tapaani ajatella asioita ja tapaa, jolla suhtaudun tavaraan. Hankin uusia asioita harkiten tai pitkän pähkäilyn tuloksena. Panostan arkivaatteisiin ja ulkovaatteisiin, laadukkaisiin ja kauniisiin astioihin sekä hyvään ruokaan - siis asioihin, jotka ovat osa jokapäiväistä elämäämme. Ekologisuus, eettisyys, valmistuspaikka ja laatu ovat tärkeitä ostopäätöstäni ohjaavia tekijöitä. Ostan mieluummin vähemmän mutta parempaa, koska kolmen pienellä ikäerolla syntyneen lapsen kanssa se on myös taloudellisesti kannattavampaa: aikaa ja käyttöä kestävät lastenvaatteet ja -tarvikkeet niin sanotusti maksavat itsensä takaisin. Panostan yksinkertaisiin perusvaatteisiin (joissa on kuitenkin jokin juttu): laadukkaisiin collegehousuihin, välikerrastoihin, asusteisiin ja ulkovaatteisiin, joita yleensä käytän kaikilla kolmella lapsellani ja kierrätän sitten vielä kummilapsellemme eteenpäin. 

Ei tarvinne sanoa, että olen ihan valtavan fiiliksissä siitä, että yksiväriset, luomupuuvillaiset lastenvaatteet ovat olleet jo pitkään erittäin ajankohtaisia. Sain suomalaiselta Melli Eco Designilta ihanan vaatepaketin, josta löytyi niin Avainlippu-merkittyjä luomupuuvillaherkkuja, villaa ja tenceliä.  6-vuotias esikoinen on selättänyt prinsessakautensa jo aikaa sitten, ja kaikki hörselö, vaaleanpunainen ja glitterinen on ihan blää, joten musta frillahelmainen mekko ja paksu viikunanvärinen collegemekko maailman suloisimmilla olkapäiden yksityiskohdilla ovat olleet kovassa käytössä. Herkullisen karkkiväriset Mellimaa-legginssit ovat myös paljon pidetyt (löytyy petroolinsävyisenä täältä). 
Meidän noin 130 senttiä pitkällä esikoisellamme on kaikista koko 134/140cm. Collegemekon mitoitus tuntuu hieman röyhelömekkoa naftimmalta, ja se on siis juuri sopivan kokoinen. Frillamekossa ja legginseissä on aavistus kasvunvaraa, mutta vain aavistus. En siis kuvailisi Mellin lasten mekkojen mitoitusta erityisen reiluksi. Tuplakoon "pienempi koko" vastaa siis hyvin lapsen pituutta sentteinä. 



Paitojen ja collegehousujen mitoitus on "normaalimpaa" - otin ne koot, joita tavallisestikin pojille muilta merkeiltä ostan. Parasta näissä(kin) on Mellin luomupuuvillatuotteille ominainen pehmeys! Ihastuin Inkkaripandakuosiin ja niin ihastuivat lapsetkin (vaikka he itse puhuvatkin sulkapääsupikoirista). Inkkaripandakuosista meillä löytyy ylellisen pehmeät luomupuuvillapaidat.  Polvipaikkahousut lukeutuvat omiin henkilökohtaisiin suosikkituotteisiini: polvipaikkayksityiskohdat tekevät niistä kiinnostavamman ja siistimmän näköiset, mutta ne ovat kuitenkin pehmeät ja rennot, kuten collegehousujen kuuluukin olla. Erityisesti herkkäihoinen ja atooppinen kolmevuotiaamme on tarkka siitä, miltä vaatteet tuntuvat, eikä ole suostunut aikoihin pukemaan päälleen farkkuja, kauluspaitaa tai mitään siistimpää, ei lukuisista yrityksistä huolimatta. Polvipaikkacolleget ovat pelastaneet kasvoni siis jouluna, kaverisynttäreillä ja toivottavasti myös seuraavassa päiväkotikuvauksessa. Huh!


Mellin syystalven uutuuksista pääsimme testaamaan myös merinovillaisia, mulesing-vapaita välikerrastohaalareita. Leudon talven vuoksi välikerrosta ei ole tarvittu, ja pakkasinkin vasta tänään ensimmäistä kertaa päiväkotiin mukaan villahaalarit ulkovaatteiden alle puettaviksi. Omia käyttökokemuksia meillä ei näistä vielä liiemmin ole, mutta Oi mutsi mutsi-blogin Elsa kuitenkin kiitteli hiljan Mellin villavaatteiden hyvää hinta-laatusuhdetta. Mitoitus on villahaalareissa reiluhko: tavallisesti kokoa 122 cm käyttävälle viisivuotiaalle 110/116cm-kokoinen harmaa villahaalari on collegevaatteidenkin kanssa passeli. Kuopuksen jadenvihreä villahaalari on kokoa 98/104cm. Mellin villahaalarit ovat ohuehkot, joten voisin kuvitella, että kevättalven arvaamattomien säiden aikaan tulemme turvautumaan villaiseen välihaalariin ja välikausihaalariin sen sijaan että pitäisimme sekä talvi- että välikausikamppeitamme pienessä eteisessämme toukokuun loppuun saakka. 

Ja sitten se lukijatarjous! Koodilla lapsellista2018 saa 25% alennuksen normaalihintaisista tuotteista Mellin verkkokaupassa. Koodi on voimassa 21.1. saakka. 



torstai 4. tammikuuta 2018

2017

1 kommentti Share It:

 



En tiedä, onko vähän noloa tai liian myöhäistä julkaista vuosikatsausta muutama päivä vuoden vaihtumisen jälkeen, mutta musta kuitenkin tuntui siltä, että juuri niin mun tehtävä. Olemme enemmän tai vähemmän sairastaneet tunnollisina kansalaisina joululomalla, ja uudenvuodenaatonkin vietimme toipilaina, nakkeja ja perunasalaattia syöden ja elokuvia katsellen. Tätäkin kirjoittaessani kaksi kuumetopilasta nukkuu.

Vuosi 2017 oli varsin tapahtumarikas. Niin tapahtumarikas, että blogi päivittyi harvemmin kuin koskaan, kävin varsin vähän missään ja tapasin lähinnä läheisimpiä ystäviäni. Kun etsin blogiarkistosta kuvia viime vuodelta, oli julkaistuissa kuvia parhaista hetkistä, mukavista päivistä. Kuvia päivistä, hetkistä ja retkistä, jotka haluan muistaa. Olen niistä äärettömän kiitollinen, koska tiedän, että vuoteen mahtui paljon muutakin.

Alkuvuodesta haimme kotiin koiranpennun, ihanan spanielimme. Ensimmäisiin juoksuihin saakka meno oli melkoisen vauhdikasta ja tuntuu, ettei yksikään lastenvaate jäänyt reijittämättä. Nyt, vuoden vanhana hän on ihana pötköttelijä, joka nauttii sylissä olemisesta, rakastaa lapsia ja nirsoilee ruoan suhteen. Toiveeni leivänmuruttomasta keittiön lattiasta ei siis ehkä ihan toteutunut, mutta esimerkiksi irtokarkit ovat joutuneet parempiin suihin aika monta kertaa.

Erityisesti kevät oli raskas, uuvuttava ja stressaava. Jouduin puntaroimaan monen montaa kertaa, millaisista asioista haluan pitää kiinni, mitä haluan saavuttaa ja mihin minun on omat rajani vedettävä. Tein viimeisiä opintoja aikuislukiossa, kirjoitin ylioppilaaksi ja luin pääsykokeisiin, ja samaan aikaan kävin läpi aika raskaita asioita henkilökohtaisessa elämässäni. Päivää ennen pääsykokeita kuopukselle sattui tapaturma. Yliviivaustussit ja ajatuskartat jäivät. Nukuin seuraavana yönä kolme tuntia. Pääsykoepäivänä kuopus joutui leikkaukseen, tuntia ennen kokeeni alkua. Muistan miettineeni, että olen maailman hirvein, itsekkäin ja julmin äiti, koska en ole sairaalassa vaan yrittämässä täysin epärealistiselta tuntuvaa koetta. Katsoin kelloa, kävin läpi mitä hirveimpiä kauhuskenaarioita päässäni ja kädet täristen kirjoitin minkä ehdin. Kokeesta lähtiessäni en ihan muistanut, mitä kysyttiin ja mitä olin vastannut. Päällimmäisenä tunteena koetilanteesta on ahdistus. Ei itse kokeesta vaan kaikesta muusta. Niistä asioista, jotka tapahtuivat sen aikaan ja asioista, jotka tapahtuisivat sen jälkeen - minulla ei näet ollut minkäänlaista varasuunnitelmaa syksylle, jolloin hoitovapaa loppuisi.
Samalla viikolla olivat ylioppilasjuhlat, ensin koululla ja seuraavana päivänä sukulaisille ja ystäville meillä kotona. En muista ikinä nähneeni yhden viikon aikana niin montaa ihmistä, jotka olivat iloisia puolestani. Menin ihan lukkoon. Itkin matkan koululta kotiin ja kotona pidettävien juhlien iltana olin niin väsynyt, etten jaksanut edes hymyillä. Stipendirahoillani ostin kellon, merkiksi ja muistutukseksi uudenlaisesta ajasta elämässäni.

Tuli kesä toimintaterapioineen. Monta suunnitelmaa peruuntui. Aika ennen yhteishaun tuloksia tuntui loputtoman pitkältä ja piinaavalta. Ja kun tulokset tulivat, tulivat ensin pisteet, sitten vasta valinnan tulos. Olin yksin lasten kanssa kotona, paistamassa lettuja iltapalaksi. Pilasin yhden paistinpannun, avasin kuohuviinipullon ja taas itkin. Kun mies tuli treeneistä kotiin, hänkin itki. Helpotuksesta ja onnesta. Meni aika kauan, että tajusin asian. Itse asiassa, vielä joulun alla pelkäsin sittenkin päässeeni sisään vahingossa, kun en saanut vahvistusviestiä haalarien saapumisesta, haha!

Kesällä saimme myös vahvistuksen hoitopaikasta. Tuntui, että moni palanen loksahti paikalleen. Hankittiin sadetakit ja nahkatossut, täytettiin miljoona erilaista lappua, nimikoitiin 300 vaatekappaletta.

Syksy meni nopeasti. Miehelläni oli opinnoissaan hyvin intensiivinen ja raskas vaihe, minä opettelin oikeasti lukemaan ja tekemään töitä (opiskelujen suhteen). Olen oikeasti ollut aina aikamoinen sluibailija, tehnyt vain sen, mikä on välttämätöntä.
Päiväkodin ja eskarin aloituskin ottivat aikansa.

Ja talvi... En käsitä, miten se on mennyt näin nopeasti. Joulu tuli meille suoranaisena yllätyksenä. Talvella ollaan eletty vaan arkea: aamupala-päiväkoti-kirjasto-luento-lounas-kirjasto-kauppa-päiväkoti-koti-välipala-jumppa-iltapala-rytmiä.

Vuoteen mahtui paljon hyvää. Toteutuneita haaveita, ihania ihmisiä, juhlia, sängyssä nautittuja aamukahveja, extempore-kuohuviinejä ystävien kanssa, Skype-puheluita Espanjaan, hyviä kirjoja, naurua, iloa, helpotusta ja onnea. Erityisen onnellinen olenkin ollut ihmisistä ympärilläni. Miehestäni, joka on muuttanut elämäni ja minua niin monella eri tavalla. Valanut uskoa ja toivoa, rohkaissut ja tukenut. Perheestäni, joka on tärkeintä ja parasta, mitä minulla on. Ystävistäni, joiden luokse olen ollut tervetullut aina ja jotka ovat aina tervetulleita meille. Viime vuonna olen keittänyt aamukahvit yöpaidassa extempore kylään aamulenkillä piipahtaneelle ystävälle, saanut kukkia ilman erityistä syytä, juonut vuosikertashampanjaa villasukissa naapurissa, istunut hiekkalaatikon reunalla ja käynyt pitkillä iltalenkeillä heidän kanssaan. Olen myös soittanut itkien ja toisaalta jättänyt vastaamatta puhelimeen.

Vuonna 2018 yritän olla armollisempi itselleni ja jämäkämpi. Niin ikään yritän keskittyä niihin asioihin, jotka ovat olennaisia ja oikeasti tärkeitä. Juuri nyt olen toiveikas, helpottunut ja varsin onnellinen.