Social Media Icons

tiistai 6. joulukuuta 2016

Kuudes päivä: kodista ja unelmista

Ei kommentteja Share It:

Ihan ensimmäiseksi haluan toivottaa teille oikein hyvää itsenäisyyspäivää! Toivottavasti se on sujunut hyvin ja rauhallisesti.

Näin 99-vuotiaan itsenäisen Suomen merkkipäivänä olen ajatellut paljon suomalaisuutta, suomalaista yhteiskuntaa ja itsenäisyyttä. En halua tituleerata itseäni isänmaalliseksi, koska sanalla on ainakin Helsingissä ikävästi vähän juntti ja muukalaisvihainen kaiku, mutta suomalaisuus ja Suomessa asuminen merkitsevät minulle paljon.

En usko, että tunne on erityisesti vain suomalaisille ominainen tai uniikki, mutta aina ulkomailla käydessäni rakastan kotimatkaa. Sitä, miltä kraanavesi kotona maistuu. Turvallisuutta. Uskoa viranomaisiin ja järjestysvaltaan. Toimivaa omavalvontaa kaupoissa. Laadukasta julkista terveydenhuoltoa. Siistiä ja toimivaa infrastruktuuria. Yleensäkin sitä, että asiat toimivat.

Minulle suomalaisuus ei tarkoita lihapullalounaita (nekin muuten ovat kulttuurilaina nykyisen Turkin alueelta), Mattia ja Teppoa, suomea äidinkielenä tai joulukirkossa käymistä. En voi sietää Vesamatti Loiria, urkuja, varpusta jouluaamuna, en katso Tuntematonta sotilasta enkä liioin skaboja (eli Linnan juhlia). Ja sisu. Huoh.



Minä olen saanut niin paljon. Hoitoa kun olen sitä tarvinnut. Ilmaisen koulutuksen. Mahdollisuuden perustaa perheen ja mahdollisuuden kasvattaa lapset turvallisessa ympäristössä. Minä olen turvassa, minä voin hyvin. Siitä minä olen kiitollinen.

Se, kuinka tämä kaikki on rakennettu ympärillemme, miksi ja miten, on minusta ihan äärimmäisen kiinnostavaa. Mielenkiintoista on myös se, millaisilla ratkaisuilla ja rakenteilla tuetaan eri väestöryhmien hyvinvointia ja tasa-arvoa tai lisätään niitä, ja millaisilla ei. Ja vaikka olen tavannut pitää suurimmat haaveeni sisälläni, uskallan sanoa ehkä tämän: muun muuassa näiden kysymysten parissa toivoisin voivani myöhemmin opiskella ja työskennellä. Haaveilen myös omasta pihasta (sellaisesta jossa ei tarvitse tehdä lumitöitä, eli jonne ei sada lunta), omenapuista ja ikkunasta avautuvasta peltomaisemasta. Ehkä joskus.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 


maanantai 5. joulukuuta 2016

Tänään

1 kommentti Share It:
Vapaapäivä. Asukriisi. Akuutti asukriisi. Kaapista ei löydy mitään tätilookin ja Sini Sabotagen väliltä. Raahasin jälkikasvuni mukaan kaupoille toiveena löytää katseenkestävä kolttu seuraavien viikkojen kinkereille (huomatkaa monikko!). Yksi pissaa housuun, toinen menee levyksi vaaterekin alle makaamaan ja ilmoittaa kuolevansa nälkään. Sovituskopissa annoin matkarattaissa istuvalle kaksivuotiaalle puhelimen ja monsteriautopelin. Tyyppi kuvasi minusta alusvaatteisillani Snapchat-videon ja oli vain napin painalluksen päässä julkaisusta. Kuvakulma ei muuten ollut mairitteleva. Lähdin kaupasta tyhjin käsin.

Tänään olen onnellinen siitä, että takavasemmalta löytyy tyyppejä, jotka odottavat että ehdin vastata tekstiviesteihin (jos muistan). Tyyppejä, jotka pyytävät mukaan Jari Sillanpään keikalle ja etkoille. Tyyppejä, jotka jaksavat kuunnella huonoja juttujani ja syyllisyydentuntoista vuodatustani. Tyyppejä, jotka kestävät sen, etten vastavuoroisesti osaa lohduttaa tai neuvoa.

Tänään on hyvä päivä.

PS. Lisää Instagramissa! (kurkkaa linkki alta)

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Ryhmä Hau-tuotepakettiarvonta

405 kommenttia Share It:



Yhteistyössä Hasbro 


Saimme leluvalmistaja Hasbrolta Ryhmä Hau-tuotepaketin leikittäväksi, ja täytyy sanoa, ettei tälle Ryhmä Hau-huumalle vain näy loppua. Lasten aamuohjelmissa televisiosta tuleva Ryhmä Hau on yksi harvoista sarjoista, jonka parissa itsekin saatan siemailla aamukahviani (suurin osa lapsille suunnatusta ohjelmistosta kun on oikeasti aika bomboa), ja jota Areenasta voi huoletta antaa katsoa sadepäivinä. Sankarikoirien seikkailujen ääreen mahtuu kolme myös leikissä. Meillä on ollut tapana antaa sekä joulu- että syntymäpäivälahjoina nimittäin nimenomaan niitä leluja ja pelejä, joista on iloa mahdollisimman monelle - ja jotka eivät näin ollen myöskään jää pölyttymään yhden joulun hitteinä kaappien perälle. Ryhmä Hau-huumaa meillä on takana ainakin vuosi eikä loppua näy. 

Arvottavana Ryhmä Hau-fanin (tai vaikka useamman!) toivesetti, joka sisältää mm. Ryhmä Hau-bussin, pari figuuria ja pehmolelun. Siis laatikollinen esikuvia, reippaita apureita ja yhteistyön voimaa. Mahtuisiko teille tällainen pukin konttiin? Ota osaa arvontaan 7.12 mennessä kommentoimalla alle ja mieluusti jätä sähköpostiosoite, josta sinut tavoittaa. Voittajan kommentti julkaistaan Lapsellista-blogin Facebook-sivulla 7.12 illalla. Arpaonnea ja ihanaa joulun odotusta! 


Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)


lauantai 3. joulukuuta 2016

Hiipien

Ei kommentteja Share It:
Ripottelin kanelia aamupuurolautasille. Ohikiitävän hetken ajan toivoin nauttivani aamukahvin sijaan glögiä. Kerroin ainakin neljä kertaa, että jouluun todella on kaksikymmentäyksi yötä. Ja näytin saman tietysti sormillani. Kautta kiven ja kannon vannoin, että se on totta. Pohdin neljävuotiaan kanssa  lähestyviä maailmanvalloittajasyntymäpäiviä. Ostin kukan punavalkoisessa ruukussa, huonekuusenkin, laitoin kynttilät pöydälle - ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen.

Jatkoin joulusiivoustani konmari-henkeen. Raivasin kaapeista pidemmän aikaa tyhjän pantteina seisoneet muoviruokalautaset, nokkamukit, vauvalusikat ja tuttinauhat. Lajittelin parittomat sukat, heitin pois alusvaatelaatikostani rikkinäiset imetysliivit ja silmänpakoiset sukkahousut.

Kaappien tuulettaminen ja järjestäminen on minulle jonkinlainen hiljaisuuden retriitti. Tuntuu, että puunatun ammeen pesuveden mukana hiljalleen valuivat syksyn surut ja kiireet. Tunsin läikähtävän, lämpimän tunteen rinnassani. Odottavan, kaihoisan.

Oi, joulu! Ja uusi vuosi - mitä sillä sitten onkaan meille tarjottavanaan.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 


perjantai 2. joulukuuta 2016

Sanat, joita en odottanut ikinä kuulevani

1 kommentti Share It:


Tiedättekö ne amerikkalaisista elokuvista tutut kohtaukset, jossa päähenkilö sydän pamppaillen ja onnesta sulaen henkäisee: "oi, luulin ettet ikinä sanoisi noin!"? Minä olen viime viikkoina ollut (ainakin parina päivänä viikossa) se henkilö. Minä. Me. Ja tämä on ihanaa.

Kaksivuotiaaksi ennättänyt kuopus näet aloitti kuukausi sitten kerhotaipaleensa, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei minua jännittänyt ennakkoon. Niin kuin ihan sairaasti. Meillä ei näet ole liiaksi asti yhteisiä sanoja, joten tauottoman kälätyksen viestejä voimme kotonakin vain arvailla. Kerhon aloitukseen liittyvää jännitystä (minun) ei yhtään helpottanut se, että kaksivuotias Allu on huutanut koko syyskauden kerhon pihalla isompia sisaruksia viedessä ja hakiessa. Joka kerta. Oikeasti.

Viisi tuntia viikossa järjestettävän, lähileikkipuiston kerhon koimme kuitenkin tärkeänä harjoitteluna ennen ensi syksyllä alkavaa päiväkotia. Ja ihan rehellinen ollakseni, olen haaveillut siitä viikottaisesta viidestä yksinäisestä tunnista kotona - siitäkin huolimatta, että se kuluu yleensä siivotessa tai kouluhommia tehdessä.

Ensimmäisenä kerhoaamuna kaksivuotias pyöri eteisessä, katseli meitä kaikkia vuoron perään, toi meille kenkiä ja hoputti lähtöön. Koko lyhyen matkan hän istui rattaissaan sanomatta sanaakaan, mutta kerhon pihalle päästessämme hän nosti kätensä rattaista nostamisen merkiksi ja taakseen vilkaisematta meni hakemaan kirkkaanoranssin huomioliivin ja painui sitten muiden mukana polkuautoja hämmästelemään. Haikeuden sijaan tunsin helpotusta.

Ensimmäisenä kerhoaamuna suuntasin miehen kanssa yhtä matkaa kohti kauppaa ja bussipysäkkiä, mutta hetken mielijohteesta päätimmekin testata uutta smoothiebaaria ennen omille teillemme lähtemistä. Ja siinä me istuimme, varttia yli yhdeksän keskiviikkoaamuna, siemailemassa chai-lattejamme, ohitse juoksevien työmatkalaisten kiitäessä ikkunapaikkamme ohi. Ihan hirveän montaa kaksistaan vietettyä hetkeä ilman a) synnytyssalia b) remonttihommia c) huonekalujen kasaamista tai d) jouluostoksia emme ole viettäneet viimeisen viiden vuoden aikana. Edellisistä treffeistä taitaa olla puolitoista vuotta.

Ensimmäisen kerhopäivän viimeisen kahden minuutin aikana kaksivuotiaalle oli tullut toistaiseksi tuntemattomasta syystä paha mieli, mutta muutoin hän oli kulkenut mykkänä muiden perässä, autuaan onnellisena ja kaikille musiikkituokiossa lauletuille lauluille vimmatusti taputtaen.

Toisen kerhopäivän aamuna hän kierteli taas kuin kissa kuumaa puuroa. Hän seisoi talvihanskoja vastaan kapinoimatta oven suussa muikea ilme kasvoillaan, odottaen, hymyillen. Kerhoon päästessämme hän tyytyväisenä muiden vanavedessä meni hakemaan liiviään eikä katsonut peräänsä. Kun tulin hakemaan lapsia, ei kuopus edes noteerannut saapumistani vaan onnellisena esitteli lelulaatikosta löytyneitä dinosauruksia hänen kanssaan kaksi kerhopäivää viettäneelle kieliharjoittelijalle.



Kerhokuviot lienee solmittu onnellisten tähtien alla. Lapset tykkäävät ihan mielettömästi kerhosta, kerholaisista ja sen ohjaajista, ja pienellä ryhmällä on hyvin ohjaajia - nyt kerholaisten kanssa touhuaa työharjoittelijat mukaan lukien neljä ohjaajaa. Kerhonohjaajat ovat ihania. Hyväntuulisia, lämminhenkisiä, rentoja. Sellaisia tyyppejä, joihin voin luottaa. Joiden sylistä tiedän tarvittaessa löytyvän tilaa - joskaan sitä ei tänä syksynä ole tarvittu. Kun viikolla yritin houkutella kerhosalissa dinosaurusleikkiinsä uppoutunutta kaksivuotiasta mukaani pukemaan ulkovaatteita, vastasi hän huhuiluihini tiukasti ensimmäisellä kaksisanaisella lauseellaan: "no, mitä?!".

Ehkä eniten ovat lohduttaneet sanat, joita en niin kovin temperamenttisista ja vauhdikkaista lapsistani kuule kovin usein: "me vaan koko ajan mietitään, että voiko tää oikeesti mennä näin hyvin".

Melkein harmittaa jäädä alle kolmen viikon päästä joululomalle.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 


torstai 1. joulukuuta 2016

Joulukalenterin tapainen: joulutervehdys

Ei kommentteja Share It:


Tunnustan. Mietin asiaa pitkään, tänäkin vuonna, mutta päädyin joulukalenteriaatoksineni siihen lopputulokseen, että olen siinä määrin minimalistinen jouluihminen, etten ehkä voi toteuttaa puhdasveristä blogijoulukalenteria. Tai siis voikaan.

Mutta koska koulussa ja elämässä noin yleensäkin on tällä hetkellä helpompi ja stressittömämpi ajanjakso ilman niskaan putoavia deadlineja, aion yrittää. Näin joulukuussa olen luonnostellut  postauksia joululahjaideoiden, muutaman h-u-i-k-e-a-n joululahja-arvonnan ja joulufiilistelyn lisäksi ainakin kerhokuulumisista, suosikki(joulu)ruokaohjeista, makuuhuoneemme DIY-valaisimesta ja ensi vuoteen liittyvistä haaveista tai toivekuvista.

Nyt aloitan kuitenkin joulutervehdyksellä. Tänä vuonna päätin joulukorttien raapustamisen ja lähettämisen sijaan kollektiivisesti toivottaa ihanaa joulun aikaa sekä onnellista (ja kovin pian lähestyvää) uutta vuotta 2017. Joulukortteihin varaamallani rahalla ostin sen sijaan tuhkarokkorokotteita Unicefin lahjakaupasta. Kehitysaputyön tukeminen toi ainakin minulle enemmän joulufiilistä kuin kiiltävien joulupukkikorttien lähettäminen.

Reilun kolmen viikon päästä juhlittava joulu sinällään ei juuri meillä kotona näy (koska meillä on iloinen vilinä ja vilske läpi vuoden, haha). Isoisovanhempien tuoma adventtikalenteri ja päivän luukuista paljastuneet Legot ovat ainoat tunnusmerkit joulun odottamisesta. Niin, ja lasten joululahjatoivelistat. Postiluukusta tipahdelleet lelukuvastot eivät ole jaksaneet kiinnostaa montaakaan hetkeä, ja toivelistan on kutakuinkin pysynyt samana läpi syystalven: esikoinen toivoo Flutter Shyta ja tanssitossuja tanssitunneille, neljävuotias painitossuja ja monsteriautopikkuautoa (kumpienkin ostaminen muuten ilman sovitusta saattaa muodostua ongelmaksi) ja kaksivuotias kuopus samanlaisia Salama McQueen-kalsareita kuin isoveljellä.

Tokkopa vielä ehtii päästä joulufiilikseen?

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 


keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Jotain kotimaista, pehmeää ja jouluista - Hilla Clothing

1 kommentti Share It:



Yhteistyössä Hilla Clothing

Moni pidempään blogiani seurannut tietää, että ostan melko harvoin vaatteita itselleni tai lapsilleni a) ketjuvaateliikkeistä tai b) hypermarketeista. Aina kun se vain on mahdollista, suosin kotimaista yrittäjyyttä, pienyrittäjiä ja kotimaista tuotantoa, ja kaikkia näitä löytyy verkkokauppoina lukemattomasti. Verkkokauppashoppailu on minusta helppoa ja mukavaa, ja jaan usein alelöytöpakettieni postit ystävieni kanssa - bonuksena saamme syyn kahvitella paketin tullessa noudettavaksi. Nurjempaa verkkokauppaostostelussa on, että mitoituksen, värin tai materiaalin arvioiminen on hankalaa, ja sovitusmahdollisuudesta joutuu maksamaan postikulujen verran, jakoi ne kaverin kanssa tai ei.

Kun viime kesänä Prisman lastenvaaterekkien ohi juostessani naulitsin silmäni pastellisiin bodyihin ja reippaan värisiin perusvaatteisiin, en vain enää voinut lähteä tyhjin käsin. En voinut, koska pitelin käsissäni erittäin kohtuullisen hintaisia, Jyväskylässä valmistettuja luomupuuvillavaatteita, joita siis ihan aikuisten oikeasti saa meidän ruokakaupasta. Kokeilumielellä ostin muutaman Hilla-tuotteen kesällä, ja syksyn mittaan vaatekaappeihin niitä on salakavalasti hiipinyt enemmänkin.

Hilla-lastenvaatteet ovat kautta maan saatavia, edullisia ja Jyväskylässä (samassa tehtaassa kuin Melli Eco Designinkin tuotteet muuten) valmistettuja Avainlippu-tuotteita. Niin, ja luomupuuvillalle tyypilliseen tapaan siis ihan älyttömän pehmeitä ja mukavia päällä.



Hillalta lähetettiin meille jouluksi rentoja, hoitoon ja joulukinkereihinkin sopivia uutuuksia ja vanhoja suosikkeja. Joulutuotteiden väripaletilta löytyy arvatenkin joulunpunaista, mutta myös pehmeää vaniljaa ja raikasta keltaista. Esikoinen rakastui tähtihihalliseen raitamekkoon, minä mustikanvärisiin herkkuihin.

Näistä joulutuotteista minä itse ihan erityisesti liputan Hillan yksiväristen, hauskoilla valetaskuyksityiskohdilla varustettujen, paksujen luomucollegehousujen puolesta (meillä niitä löytyy parissakin eri värissä pojilta viime kesän alerekeistä, ja muutaman kuukauden ahkeran käytön jälkeenkin ne ovat priimakuntoisia). Ihan suosikit! (Psst! Mustikanväriset versiot on Hillan verkkokaupassa alessa 12,95 euroa.)



Kaksivuotias, joka ei juuri vaatevalinnoista tavallisesti piittaa, on valinnut useampana päivänä päälle tummanisinsen, raitayksityiskohdin raikastetun jumppiksen, jossa on freesi valkoinen vetskari ja valetasku. Jumppiksen otin ihan tarkoituksella reilussa koossa, ja käännettävillä hihan-ja lahkeensuilla ennustankin sille pitkää käyttöikää. (Meillä siis koko 104cm, poika itse lienee noin 85 senttiä pitkä. Kai.)





Neljävuotiaan suosikiksi nousi kruunupaita ja housut, mutta vetskarillinen valetaskutakki  (joka on nyt alessa 18,95 euroa) epäsymmetrisellä leikkauksella on sekin löytänyt paikkansa käyttövaatekaapissa - etenkin kun sen alle saa laittaa lempi(lyhyt)hihaiset paidat näin vielä marraskuussa. Vinoraidalliset haaremihousut ovat nekin Hillan, tosin alelöytö viime kesältä.

Vaatteita ja suosikkivaatteita meillä on ollut jos jonkinlaisia. Mukavuus pysyy kuitenkin lastenvaatelistalla ykkösenä.

Mitoituksesta täytyy sanoa, että se ylä-ja alaosissa kokolappu vastaa melkoisen hyvin lapsen pituutta. Yökkäreissä ja jumppiksissa mitoitus on mielestäni naftimpaa.

Hillan joulutuotteet (mm. tonttulakkeja näiden meidän punaisten uutuuksien lisäksi) löytyvät jälleenmyyjien (tunnetuimpana varmaan Prismat, isoimmat K-Citymarketit ja Sokokset) hyllyjen lisäksi Hillan omasta verkkokaupasta. Hillan verkkokaupan Outletissa näkyi tosiaan olevan alessa nämä meiltäkin löytyvät mustikan väriset ihanuudet - joskin niiden normaalihintaakin on vähintäänkin kohtuullinen. ;)

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)