Social Media Icons

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Ensimmäinen päiväkotiviikko ja miten se meni noin niinku omasta mielestä

Ei kommentteja Share It:


Huh. Ja huh. Jotenkin ajattelin, että tämä uusi vaihe elämässämme - kuuden vuoden kotiäitiyden päättyminen ja päiväkoti-ja eskaritaipaleiden alkaminen - olisi sellainen tunnelmallinen ja vatsanpohjaa kutitteleva siirtymäriitti, jota kaihoisana muistelisimme. Mielessäni jo näin, kuinka päästän kädestä irti (ainakin symbolisella tasolla), hyvästelen heidät portilla ja kuivaan silmäkulmani. Kuinka aamuaurinko saisi pellavaiset kiharat hohtamaan ja kuinka suurina päiväkotireput keikkuisivat pienten (ja valtavan onnellisten) nuppujeni harteilla. Siinä me sitten vaihdettaisiin vielä ne viimeiset, rakastavat katseet, joilla viestittäisimme toisillemme, että kaikki menee hyvin.

Ja paskat.

En suoraan sanottuna edes muista, mitä heille ensimmäisenä aamuna puin päälle. Nimikoin vaatteita silkkiteipillä ja permanenttitussilla puolille öin, heräsin aamulla sairaan väsyneenä ja tsemppasin lastenohjelmien äärellä koomaavia lapsia kohti eteistä, koska tietysti minulla oli samaisena aamuna ennen päiväkotia vielä akuutti hammaslääkäriaika keskustassa neljä viikkoa jatkuneen tauottoman säryn vuoksi. 4,5-vuotias rallateli iloisena kenkiä pukiessaan Antti Tuiskun Rahan takii-biisiä: oi oi oi oi, elämä on julmaa, mun on pakko twerkkaa, että saisin fyrkkaa... joten ulos ja juhliin, rahan takii, taas mennään, rahan takii, kello on melkein 07:45.... Minä pidättelin naurua ja taputin kohteliaasti. Ja hoputin.

Kun naama puutuneena, lakananvalkoisena ja kuolemanväsyneenä pääsin päiväkodille (edelleen muuta perhettä hoputtaen), sain nipun papereita täytettäväksi. Samalla selvisi, että erikoisruokavalioiset kuitenkin tarvitsevat lääkärintodistuksen, vaikka olin asiasta nelisen viikkoa aiemmin kysyessäni saanut kieltävän vastauksen. Emme jääneet lounaalle, koska pojillemme sopivaa lounasta ei vielä ollut.

Kotona meitä odotti virallisen näköinen kirjekuori, joka kätki sisäänsä päätöksen täydestä asiakasmaksusta. Saimme kolme viikkoa ennen liitteiden toimittamisen määräajan umpeutumista postitetun päätöksen, jossa kerrottiin, ettemme olleet toimittaneet liitteitä ajallaan. Ja kuinka ollakaan, käsittelijän puhelinaika oli päättynyt kaksi minuuttia aikaisemmin.
Hengitin syvään, soitin kolmeen eri opintotoimistoon kunnes löysin avoinna olevan, pakkasin perheen autoon, tilasin tulostimen täpötäyteen ja ruuhkaiseen ostoskeskukseen, soitin lääkärille, hain tulostimen, hain opiskelija-todistukset, ja koska kukonlaulun aikaan herätetyt tyypit nukahtivat autoon, kävimme myös päivittämässä matkakorttialennukset, hain koulun kirjastokortin ja lääkärintodistuksen. Kotona aloin tulostamaan liitteitä ja aloitin hoitovirhekantelun luonnostelun (long story short: aivan liian harvoin saa suuhunsa kerran hammaslääkärin suussa käyneitä instrumentteja).

Seuraavana aamuna jonotin tunnin kaupungin puhelinpalvelussa päiväkodin pihalla, ja kuulin, että joku oli painanut vahingossa liian aikaisin enteriä. Sitten huomasin kadottaneeni kotiavaimeni. Soitin  kaikki käymäni paikat kauppakeskuksesta opintotoimistoon, postiin ja kylpylään läpi, kauhuissani mietin taloyhtiön lukkojen uudelleensarjoituksen hintaa ja kotivakuutuksen omavastuuosuuden suuruutta, ja tietysti ruoskin itseäni. En jättänyt kotona yhtäkään nurkkaa tai laatikkoa tutkimatta. Koko kesäloman konmarittaneena ja koko elämäni kadonneita tavaroitani etsineenä ei vain tullut mieleen katsoa paikasta, johon ne kuuluvat. Laukun avaintaskusta.

Keskiviikkona löysin 120 silitettävää nimikointilappua, jotka anoppini aikoinaan säästi. Siinä meni keskiviikko. Hetken harmittelin, että ehdin jo tilata saman verran tarraversioita, mutta kolmenkymmenen välikausiasusteen silittämisen jälkeen totesin, ettei se ollut lainkaan hätävarjelun liioittelua. (Siis kuinka paljon kolmella lapsella edes voi olla vaatetta?)
Keskiviikkona kuopus myös kiljui kuin palosireeni päiväunille käydessä. Kettu oli hukassa ja elämä vinossa.

Torstaina alkoi kauan odotettu eskari, ja eskarilainen itse alkupiiriin istuuduttuaan vilkaisi meitä kysyvästi ja pyysi poistumaan paikalta. Niin ikään päivän päätteeksi hän ei kapsahtanut kaulaamme onnellisena jälleennäkemisestä, vaan tuhahti vain: "No vihdoin!"

Perjantain makasin flunssassa kotona, katsoin Ally McBealia ja join chai-teetä. Ensimmäisen viikon viimeisen päivän kunniaksi mentiin jätskille. Vihloi muuten vietävästi.

Ja koska tämän vuoden päivystyskiintiömme ei ole ilmeisesti vielä täynnä, lähti mieheni tänään liimauttamaan leikkien tuoksinassa auennutta takaraivoa Lastenklinikalle.

Onneksi viikkoon mahtui paljon hyvääkin:

Päiväkodin ja eskarin henkilökunta vaikuttaa todella ihanalta, ja päiväkodille on ollut kiva mennä. En voisi enkä aio esittää, että päiväkoti olisi meille vain paikka, jossa lapsia hoidetaan, kun emme itse siihen päiväsaikaan kykene. Minulle kyse on vastavuoroisesta, tunnustuksellisesta ja luottamuksellisesta kasvatuskumppanuudesta.

Soitin puolentoista tunnin Skype-puhelun ystävälle Espanjaan - ilman lapsia ja viinin äärellä. Oli niin paljon puhuttavaa, ja vielä jäi niin paljon puhuttavaa. Jos on sama kengänkoko, lapsiluku ja lämmin suhde sekä politiikkaan että Emmerdaleen, niin sielunkumppanuutta voi vaalia myös tiskaamisen ja viinin juomisen ohella etänä (tai siis mä katselin kun hän tiskasi).

Jotenkin ajauduin NOSH-kutsuilla tilanteeseen, jossa en ostanut mitään (vielä), ja jossa keskustelu ajautui luomupuuvillasta sote-uudistukseen. Lupasin tulla jatkossakin paikalle.

Söin ihan taivaallisen ihanaa porkkakakkua.

Sain ensimmäisen kouluviikon ohjelman. En kyllä tiedä, onko se kauhean hyvä juttu, koska siihen oli kirjattu kuudet juhlat - siis enemmän kinkereitä, kuin joilla olen viimeisen KUUDEN VUODEN aikana ollut.

Kävin lenkillä ystävän kanssa. Raasu joutui kyllä kuulumisia kysellessään tämän saman tykityksen uhriksi.

Katselin salamointia ja puista repeileviä oksia parvekkeella kiitollisena siitä, että minulla ei ole minkäänlaista festari-geeniä, ja etten siis about kaikkien muiden tuttujeni tapaan ollut Flow'ssa.

Ensimmäistä kertaa kuukausiin en nähnyt unta Paavo Lipposesta. (Hänen roolinsa pääsykoeainestossa teki mitä ilmeisimmin lähtemättömän vaikutuksen, koska hän on seikkaillut yrmeänä unissani huhtikuusta saakka.)

Löytyykö ruudun takaa muita päivähoidon tai esiopetuksen aloittaneita? Miten on lähtenyt käyntiin? Entä te päivähoidon konkarit, onko teillä antaa hyväksi havaittuja life hackseja? Paljastakaa heti!



keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Vaiheita

1 kommentti Share It:


"Se on vain vaihe", tavataan pienten itkuisten tai ikiuhmaikäisten lasten vanhemmille lohdutukseksi sanoa. Vain vaihe. Ohimenevä, aikanaan helpottava. Vaiheet tulevat, vaiheet vaihtuvat. Toisinaan muutos tulee hiljalleen, kuin huomaamatta, jotkin vaiheet alkavat tai loppuvat yhdellä kellonlyönnillä.

Ja voi, on niitä vaiheita ollutkin.

Oli vaihe, jolloin kärsimätön puolitoistavuotias työnsi protestina sormensa kurkkuun ja oksensi, kun koki palvelun laadun riittämättömäksi. Mikroaaltouunin minuutti lounasaikaan oli nälkävuoden mittainen - ja siinä todellakin ehti kaksi kertaa oksentamaan keittiön pöydälle.

Oli vaihe - vuosien mittainen - jolloin en nukkunut yli viiden tunnin yöunia.

Oli vaihe, jolloin joku ehti riisumaan kaikki vaatteensa marraskuisina kerhoaamuina juuri sillä sekunnilla, kun olimme astumassa ovesta ulos.

Oli vaihe, jolloin kaikki nukkuivat päiväunia. Eri aikaan. On vaihe, jolloin kukaan ei nuku enää nuku päiväunia.

Oli kesä, jona irrotettiin apupyörät ja otettiin ensimmäiset askeleet.

Oli vaihe, jolloin kahvia ei ehtinyt koskaan juoda kuumana.

Oli vaihe, jolloin kauhulla mietin, mitä aikaansaava lapseni oli kerhopäivänä tänään keksinyt. Tai että mitä hän oli kertonut täytenä totena (hän esimerkiksi kertoi, että aikoo isona tulla Jeesus-Batmaniksi ja että on syntyessään kuoriutunut dinosauruksen munasta).

Oli vaihe, jolloin hoitolaukku oli naparetkimallia.

Oli vaihe, jolloin koti oli vuorattu lapsilukoin, viritelmin ja keittiöportein.

Oli ja on edelleen vaihe, jolloin suurin osa projekteista ja tehtävistä asioista jumiutuu tilaan seuraavalla lomalla/ensi viikolla/huomenna/talvella/kesällä/joo joo kohta. Tälläkin hetkellä Henkka hioo tammipöytää, joka on odottanut sitä seitsemän vuotta. Kellaria läpikäydessäni niin ikään löysin viisi vuotta sitten aloittamiani virkattuja koreja (joista piti tulla pyöreitä mattoja, mutta niiden reunat käpristyivät).

Oli vaihe, jolloin istuin arki-illat koulussa. Oli vaihe, jolloin luin 50 tuntia viikossa valtiollisen kilpailukyvyn mittaamisen ja painottamisen haasteista ja hyvinvoinnin jakautumisesta. Se vaihe onneksi jatkuu ainakin seuraavat viisi vuotta, joskin ilman kalvavaa epätietoisuutta.

Oli vaihe, jolloin pelkäsin ja murehdin tulevaa syksyä. Kehitin parikymmentä erilaista plan B:tä, itkin taas ja murehdin lisää.

Sitten tuli viikko, jossa moni vaihe päättyi. Sain soiton päiväkodista, ja tiedon siitä, että kaikki kolme pääsivät samaan ihanaan lähipäiväkotiin. Saman viikon keskiviikko oli aivan tavallinen päivä, kunnes se lakkasi olemasta aivan tavallinen. Paistoin iltapalalettuja, kun lukupiirin What's App-ryhmään tuli tieto pisteiden kirjautumisesta yliopiston sivuille. Tuntia myöhemmin tuli hyväksymiskirje sähköpostiin. Poltin muutaman letun, pilasin paistinpannun ja laitoin cavan pakastimeen. Vasta päiviä myöhemmin uskalsin iloita.

Nyt elämme vaihetta, jossa kahvin ehtii juoda lämpimänä (ja santsatakin), jossa rattaita ei aina tarvita,  ja jossa aurinkorasvan tai hellehatun laittamisesta ei tarvitse kinata puolta päivää. Lastenhuoneista kuluu tasainen puheensorina ja he leikkivätkin suurimman osan aikaa sulassa sovussa. Nelivuotias oppi ajamaan ilman apupyöriä, kuusivuotias opettelee kirjaimia ja katsomaan kelloa, ja liki kolmevuotias on kirinyt lääkärikäynneissä takaisin kaiken sen, miltä kahden vanhemman lapsen kanssa säästyimme. Hän kiipeää kirjahyllyjen päälle, roikkuu yhdellä jalalla voimistelurenkaissa ja sukeltaa turvavöistä asfalttiin neljästäkymmenestä "älä nouse seisomaan rattaissa"-kiellosta huolimatta. Tässä samassa vaiheessa hän päästää irti kädestäni iltapäiväruuhkaisen kaupan kassajonossa ja ilkikurisesti hymyillen ilmoittaa: "Nyt minä lähden karkaamaan".

Niin ikään elämme vaihetta, jossa kuusivuotiaan kanssa täytyy keskustella maailman tilasta - yleensä kahdeksalta illalla tai ennen aamuseitsemää. Tällä viikolla häntä on mietityttänyt perusteemojemme vanhemmuuden, aikuisuuden ja ajan lisäksi esimerkiksi toinen maailmansota, pakolaiskriisit, kansainvälinen kriisiapu ja suurvallat. Keskustelu sai alkunsa, kun hän kysyi, missä hänen isoisovanhempansa ovat syntyneet - yep, that escalated quickly. Ja minä kun niin pelkäsin joutuvani selittämään hänen ikätasolleen sopivalla tavalla, miten niitä vauvoja nyt oikein tulee (ainakin saman ikäisten lasten ystäväni ovat joutuneet kuulemani mukaan kiperiin tilanteisiin ruuhkaisissa kaupan kassajonoissa ja liikennevaloissa).

Elämässämme on alkamassa uusi, aivan erilainen vaihe. Alle kahden viikon päästä alkaa sekä päiväkoti että esikoulu, relun kuukauden päästä aloitan itse opintoni. Hankintalistalla on lääkärin todistuksien ja miljoonan liitteen lisäksi kurahousuja, kumisaappaita, sisätossuja, nimikointitarroja,  uudet välikausivaatteet, kannettava tietokone, koululaukku ja vaikka mitä muuta.

Eniten kauhistuttavat aikataulujen tai sopeutumisen sijaan kaksi asiaa: aamut ja lähdöt. Ne näet edustavat niitä asioita, jotka eivät inhokkilistallani ole kausiluontoisia. Ei ole ollut aamuangstivaihetta. Olen aina inhonnut kumpaakin; lähtemistä ja aikaisia aamuja. Tiedän pärjääväni kaikessa muussa, mutta aamut ja lähdöt. Not my cup of shit.

Hengitän syvään sisään ja lausun mielessäni sanat, jotka eivät ole koskaan lohduttaneet ketään: se on vain vaihe.



maanantai 24. heinäkuuta 2017

Muumimaailma - meidän kesän ykköskohde

Ei kommentteja Share It:


Pääsyliput saatu Muumimaailmalta

Me olemme tavallisesti aika kovia (kotimaan) reissaajia: teemme pieniä päiväretkiä museoihin, leikkipuistoihin, rannoille, lastentapahtumiin ja milloin mihinkin. Tänä kesänä reissut ovat jääneet vähiin, osin kuopuksen käden kuntoutuksen ja toisaalta myös ihan oman loman tarpeeni vuoksi. Joitakin kesäreissuja kuitenkin on, joista emme luovu, ja yksi niistä - suurin ja tärkein - on päiväretki Muumimaailmaan Naantaliin. Vaikka se vaatiikin kokonaisen päivän pitkine matkoineen, on se joka odotetun päivän ja hetken arvoinen!

Muumimaailmaretki oli lapsillemme kolmas laatuaan, ja täytyy sanoa, että nämä reissut ovat parantuneet vuosi vuodelta. Ensimmäisellä kerralla kaksi vuotta sitten kuopuksemme oli noin puolitoistavuotias, ja hänen osakseen jäi lähinnä katsella vaikuttuneena maskotteja ja juosta muiden perässä paikasta toiseen. Viime vuonna Muumimaailmaan jäi tutti, ja tänä vuonna suunnistimme yhdessä kartan kanssa kaikki kirjoista ja televisiosta tutut paikat ja kotikolot läpi. Niin ikään hiljan kuusi vuotta täyttänyt esikoinen oli fiiliksissä reissusta, uskaltautui yhteiskuvaan Muumi-hahmojen kanssa ja tutki tarkasti jokaisen yksityiskohdan korurasiasta vintin katossa lymyävään lohikäärmeeseen. Vielä kolmannellakin kerralla löysimme uusia ja hauskoja juttuja, paikkoja ja nähtävää. Tämä säilyy kesän ykköskohteena.



Tällä kertaa kävimme koluamassa kaikki salaisimmat (ja pimeimmät) kolot, vintit ja kellarit. Kaikista kovin juttu oli Mörön koti Yksinäisillä vuorilla - myös liki kolmevuotiaan kuopuksen mielestä, joka piti kättään tiukasti silmillään ja kieltäytyi katsomasta ympärilleen. Tai lähtemästä pois.




Muumimaailma on siis Naantalissa sijaitseva, saareen rakennettu teemapuisto. Legendaarisen Muumitalon lisäksi Muumimaailmasta löytyy eri hahmojen koteja, sekä esimerkiksi satupolku, jota pitkin rattainkin on helppo taittaa matkaa ja jonka varrelta Yksinäiset vuoret löytyvät. Minusta hienointa on, että kaikkeen saa koskea ja kaikkea saa kokeilla, taloissa ja ulkona. Muumimaailmasta löytyykin paljon nähtävää, koettavaa ja kokeiltavaa: keppihevosrata, Edvardin laiva, kinttupolkuja, seikkailurata, kesäteatteri, musiikkiesityksiä ja tietysti pitkin Muumimaailmaa kiertelevät, jutustelevat hahmot.

Muumimaailmaan kulkee (maksullisesta, toimii mm. EasyParkilla) Muumiparkista non-stopina liikennöivä, ilmainen Muumibussi, mutta ruuhkan sattuessa Muumiparkista on varsin kohtuullinen matka kävelläkin saarelle - ja sitä paitsi, nostalgisilla ja tunnelmallisilla pikkukaduilla oli varsin ihanaa taittaa matkaa. Verkosta lippunsa ostava pääsee edullisemmin ja välttää usein myös jonot.

Muumi-faneille Muumimaailmasta löytyy nähtävää ja koettavaa ikään katsomatta. Lapsemmehan ovat oikeasti Muumimaailma-vieraita jo toisessa polvessa - me olemme fanittaneet Muumeja kauan ennen heitä! Suosittelisinko viittä tuntia autossa ja toista mokomaa teemapuistossa kolmen alle kouluikäisen kanssa? Todellakin!



perjantai 30. kesäkuuta 2017

Hei hei, kesäkuu 2017

1 kommentti Share It:

Oi, kesäkuu. Olit meille niin hyvä. Ja et kuitenkaan ollut - murehdin tuloksiini saakka metsään mennyttä valintakoettani, kuopuksen käden kuntoutumista, kipsiä, syksyn suunnitelmia. Paljon sattui ja tapahtui.

Juhlimme kolmet juhlat. Meillä kävi kaiken kaikkiaan lähes sata vierasta.

Vietimme ensimmäistä kertaa sitten esikoisen syntymän vapaailtaa (tai yötä) yhdessä, kun kaikki kolme pääsivät ensimmäistä kertaa yhtä aikaa mummolaan. Liki kolmevuotiaalle kuopukselle yökyläilykerta oli ensimmäinen.

Leivoin aivan superhyvää kakkua.

Itkin kaupassa. Ei pitäisi mennä mihinkään nälkäisenä.

Kävin kampaajalla.

Keksin noin 735241 erilaista Plan B:tä välivuoden varalle. Kaikki eivät olleet kovin hyviä.

Kävin sairaalassa 3 kertaa, hammaslääkärissä kaksi kertaa.

Ripustin pyykit ulos kuivumaan aina kun se oli mahdollista. Oi, kesä!

Unohdin esikoisen neuvola-ajan.

Pääsin ylioppilaaksi, sain kaksi stipendiä ja itkin kaksi päivää.

Ystäväni soitti viulusoolon juhlissani. Porasin.

Vietettiin (aamu)päivä kylpylässä ystävien kanssa.

Hyvästelin Espanjaan muuttavan ystävän ja itkin (niin, taas). Monta päivää.

Aloitin kahdeksan viikon HIIT-tehokuurin, eli välttelen nopeita hiilareita (siis ajattelen ruokaa noin 23 tuntia vuorokaudessa) ja syön grillattua rahkaa. No ei, en grillattua.

Pääsin yliopistoon. Odotan edelleen ilmoitusta inhimillisestä virheestä.

Näin unta Paavo Lipposesta. (Taas.)

Kaupasta palatessamme ulko-ovessa roikkui kukkalähetys ja maailman ihanin tsemppiviesti, "etärutistus Espanjasta". Itkin ensimmäistä kertaa valintakoehommien vuoksi (onnesta). Kiitos Milla.

Lapset saivat hoitopaikat - samasta päiväkodista. Tämä on syytä mainita, koska Helsingissä eri päiväkoteihin sijoitetut sisarukset eivät ole urbaanilegendaa.

Ostin back to school-mekon, jota vuoden himoitsin. Rapsakka alennusprosentti saattoi vaikuttaa asiaan.

Ja jos itkinkin, niin viimeiset pari päivää olen kulkenut hölmö hymy kasvoillani.



torstai 29. kesäkuuta 2017

Minä, ylioppilas ja aikuisopiskelija

7 kommenttia Share It:

Mekko NOSH (saatu), New Long Drink Companyn lonkerot saatu  

Kaksi vuotta sitten tähän aikaan elimme epävarmaa aikaa. Oli kesä, oli kuuma, oli loma. Mutta mitä syksy toisi tullessaan, sitä emme tienneet. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, kaikki on toisin. Kuukasi sitten tähän aikaan matkasin kotiin takki aivan tyhjänä, yliopiston pääsykokeen tehneenä, osastolta kotiutetun, kirurgisen operaation läpi käyneen, yhä lääketokkuraisen 2,5-vuotiaani vieressä. Olin väsyneempi kuin kuukausiin, ja silti niin helpottunut ja onnellinen. Kaksi vuotta sitten en olisi ikinä voinut kuvitella seisovani tässä. Sanovani nyt näin.

Heinäkuussa 2015 mieheni sai kolmannella hakukerralla koulupaikkansa. Olin haljeta onnesta, ylpeydestä ja helpotuksesta. Tapasin pitkästä aikaa ystäväni, joka kysyi, mitä minulle kuuluu, mitä minä olen tehnyt. Minä vastasin, kuten olin vastannut jo monta vuotta: painiskelemme lasten ruoka-aineallergioiden kanssa, yöt menevät heräillessä, vaippaa vaihtaessa ja itkuista vauvaa kanniskellessa. "Mutta onneksi tunnelin päässä näkyy valoa! Se koulu viimeinkin alkaa, voitko kuvitella, mä itkin monta päivää onnesta, oi, oi, oi, oi, nyt se on ohi, se on OHI", pulputin. Voimaannuttavaa sinkkukesää viettävä ystäväni katsoi minua hitaasti ja kysyi: "Niin, mutta mitä sulle kuuluu? Mitäajattelit tehdä? Milloin menet takaisin kouluun?". En muista, mitä sopersin vastaukseksi. Olin liian hämmentynyt, aivan liian vihainen ja loukkaantunut. Lähdin kotiin itku kurkussa, häpeissäni. Kotiin tullessani tilitin, kuinka toisille mikään ei riitä, kuinka minä en koskaan riitä. Olin tehnyt töitä, ollut lasten kanssa, parhaani mukaan tukenut ja tsempannut, ja kun viimein raskaaseen ja stressaavaan kauteen oli näkyvissä päätös  -  olimmehan siirtymässä ennakoitavampaan ja varmempaan jaksoon elämässämme  -   sain vain vihjauksen tehdä enemmän, yrittää enemmän. Tai siltä se minusta silloin tuntui.

Illalla nukkumaan mennessäni tajusin, ettei kukaan ollut aikoihin kysynyt, mitä minulle kuuluu. Mitä minä halusin. Mikä minua kiinnosti. Kauheammalta tuntui, kun tajusin, etten itsekään ollut aikoihin miettinyt, kuka olen ja mitä haluaisin. Olin jo vuosia ajelehtinut. Luottanut siihen, että elämä ottaa ja elämä antaa.
Silloin minä päätin ilmoittautua aikuislukioon. Tavoitteenani oli suorittaa suuressa viisaudessani kesken jättämäni lukio loppuun ennen hoitovapaan päättymistä, siis vajaassa kahdessa vuodessa.

Kahden lukuvuoden ajan istuin neljänä arki-iltana viikossa koulussa, ja voi pojat, ne olivat ihania iltoja! Yhtä valkoviinipullon ja katkerien epätoivonkyynelten kanssa vuodatettua fysiikan verkkokurssia (kiitokset vain kärsivälliselle ja lempeälle opettajalle) lukuunottamatta menin kouluun aina mielelläni. Suhtauduin varsin avoimesti kurssisisältöihin. Pakkoruotsin sijaan näin mahdollisuuden oppia "uuden" kielen ja mahdollisuuden hyötyä siitä työelämässä, historian kurssien jälkeen lähdin kiertelemään keskiaikaisia kirkkoja kaupunkilomilla ja äidinkielen kurssit saivat minut palaamaan rakkaan lukuharrastukseni pariin, joka oli jäänyt yövalvomisten ja Netflixin jalkoihin.

Eniten opin kuitenkin itsestäni. En ole koskaan ollut erityisen määrätietoinen tai suunnitelmallinen, mutta perfektionisti kyllä. Mihin olen ryhtynytkin, olen halunnut tehdä sen niin hyvin kuin suinkin osaan. Opettajani kannustivat aina minua yrittämään parhaani - mutta muistuttivat että se riittää aina, ylsi sillä sitten läpipääsyyn matematiikan kurssilla tai laudatureihin ylioppilaskirjoituksissa.

Ja nyt seuraa lyhyt mainostus. ;) Minä kävin aikuislukioni muutamaa verkkokurssia lukuunottamatta lähiopintoina Helsingin aikuislukiossa, jota voin lämpimästi suositella kaikille tavoitteista ja lähtökohdista riippumatta. Mielestäni koulumme (tai entinen kouluni) on kyennyt hyvin saumattomasti vastaamaan erilaisten opiskelijoiden ja oppijoiden tavoitteisiin, aikatauluihin ja haasteisiin. Moni opiskelee työn tai perheen ohella, joten tunneille pääseminen ei aina ole mahdollista tai kuten omassa tapauksessani, opiskelu on käytännössä mahdollista vain tunneilla. Minulle tiivistahtinen lähiopetus (eli illan oppitunnit) sopi paremmin kuin itsenäisempään työskentelyyn ja opiskeluun perustuvat verkkokurssit tai harvempien lähiopetuskertojen monimuotokurssit (kerran viikossa lähiopetusta) tai etäkurssit (pari kertaa jaksossa lähiopetusta). Oman lukuvuoden kurssien räätälöiminen omiin tarpeisiin ja aikatauluihin oli siis hyvinkin helppoa. Sekä verkkokursseilla että lähiopetukseen perustuvilla kursseilla opettajat pystyivät huomioimaan aikuisopiskelijoiden varsin rajallisen ajan ja tarjoamaan kotona tapahtuvaan työskentelyyn hurjasti lisämateriaalia ja apuvälineitä YouTube-videoista sanastoharjoitusapplikaatioihin ja dokumenttisuosituksiin.
Terveystiedon kirjoituksiin "harjoitellessani" katsoin Areenasta Akuuttia ja Aamutohtoria Ben&Jerry's-purkin kanssa riippukeinussa ja väitän, että puolet ruotsin aineissa käyttämistäni fraaseista on Solsidanista ja Lola upp och neristä tuttuja. 20 vuotta Emmerdale-fanitusta saattoi niin ikään vaikuttaa englannin kuuntelukokeen hyvään pistesaldoon.

Aikuislukiomme opettajat ovat aktiivisesti pyrkineet murtamaan opiskeluun ja koulumenestykseen liittyviä myyttejä. Ulkoa opettelun sijaan asioita, niiden välisiä suhteita ja merkityksiä kannustetaan ymmärtämään. (Tunti)määrän sijaan painotetaan opiskelun laatua. Oppimisvaikeudet nähdään esteiden sijaan haasteina, joihin tartutaan yhdessä, ongelmia ratkoen.



Minusta tuntui oudolta, kun niin moni juhlissani kiitteli, kuinka suuren työn olen tehnyt ja kuinka ahkera olen ollut. Minä itse näet näen asian niin, että minä olen aina ollut vastaanottava osapuoli. Se, joka on juossut tunnille sydän hakaten viimeisellä sekunnilla ja nauttinut valmiista paketista. Olen ottanut hyvän takanoja-asennon penkissäni ja kuunnellut viherhiukkasten sielunelämästä ja siirtomaavallasta, mennyt kaupan kautta kotiin nukkumaan ja tullut seuraavana iltana takaisin. Helppoa kuin nakki, kuten meillä tavataan sanoa.

Minulle käänteentekevintä aikuislukiossa on ollut huomata, ettei virheettömyys ole täydellistä. Olen aina hävennyt sitä, kuinka paljon puhun, miten puhun ja mitä mietin.  Olen salaa toivonut, että olisin vähemmän puhelias (yritän kyllä!), vakavasti otettava ja viileän asiatyylinen. Viimeistään aikuislukiossa huomasin, että on ihan ookoo puhua tuhat sanaa minuutissa (suora lainaus perhepiiristä), ottaa kantaa ja käyttää hashtageja äidinkielen ja kirjallisuuden ylioppilaskokeessa. Ja kun sain olla oma itseni, häpeämättä ja anteeksi pyytelemättä, avautui elämässäni uudenlaisia ovia. Löysin syitä tavoitella jotakin, ja vielä enemmän syitä uskoa siihen, että pystyn saavuttamaan asettamani tavoitteet. Samanlaisen kehityksen havaitsin useassa opiskelukaverissani. Vanhat käsitykset itsestä oppijana, opiskelijana ja ihmisenä murtuivat.

Ja tässä minä nyt olen. Minä olen ylioppilas. Ja minä olen valtiotieteiden ylioppilas. Ja niin onnellinen juuri nyt.





keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

(Ulkoistetut) 6-vuotissyntymäpäivät Heikun Keikun-leikkihuoneella + synttäriarvonta

14 kommenttia Share It:




Raikastamon mehut saatu

Minä rakastan juhlia. Rakastan. Hyvää ruokaa, juomaa, kauniita kattauksia, naurua, kohtaamisia, ystäviä, sukulaisia, kopisevia juhlakenkiä, nutturoita, hilepinnejä ja henkseleitä. Leivontaa, pillivalintoja ja servettien mallailua. Vähemmän pidän apinanraivolla raivaamisesta siivoamisesta, kinastelusta kotona, paikasta toiseen juoksemisesta, yövalvomisista ja siitä, että kun ovikello soi, seison vielä ammeessa hoitoaine päässäni.

Laskin joskus, että meillä kutsutaan kaverit tai sukulaiset koolle noin kaksitoista kertaa vuodessa. Lastemme syntymäpäivien lisäksi kutsumme vieraita vaatekutsuille, nimipäiväkahveille ja milloin mitäkin pienesti kekkeröimään. Ystävämme marinoituvat meidän laillamme ruuhkavuosien kiireessä ja tahmaisissa kaurapuuroaamuissa, joten kaverisynttärit ovat olleet molemminpuolista sielunhoitoa - kahvilla ja pullalla höystettynä vain.

Vaikka pidän juhlajärjestelyistä, vieraista ja leipomisestakin (inhoan vain keittiön raivaamista ennen ja jälkeen), niin lastenkutsujen jälkeen korvissa on soinut monta päivää. Seitsemäntoista lasta kahdessa lastenhuoneessa on vain yksinkertaisesti yhtälö, joka ei voi olla äänetön tai sotkuton. Siivoamme kaksi päivää ennen lastenkutsuja ja kolme päivää niiden jälkeen. Siis punaviinipullon ensin korkattuamme.



Kun sain yhteistyöehdotuksen Heikun Keikun-leikkihuoneelta, olin ensin hieman epäileväinen. Masokisti minussa rakastaa hunajakennopaperipallojen ripustelua, ilmapallojen puhaltelua astmalääkkeen kanssa ja vessan lattian hinkkaamista pikkutunneilla. Valmis paketti servetteineen, teemakoristeineen ja leikkitiloineen tuntui liiankin hyvältä ollakseen totta. Puskaradion ylistävä palaute ja raskas kevät saivat tarttumaan tilaisuuteen, enkä muuten katunut hetkeäkään.

Heikun Keikun-leikkihuone on valoisa ja suuri lasten juhlatila Helsingin Herttoniemenrannassa. Siitä erikoisen tekee se, että juhlatilan varaaja saa aina valita kuuden lastenjuhlateeman valikoimasta itselleen mieluisimman, ja juhlatila koristellaan päivänsankarin teeman mukaisesti. Valittavana on kahden ja kolmen tunnin vuokra-aikoja, ja lisämaksusta saa niin siivouspalvelun kuin teemaan sopivat kertakäyttöastiat lapsille. Juhlatilasta löytyy runsaasti teemoihin sopivia tarjoiluastioita, kahvinkeitin, kahvimukeja, hoitopöytä ja lasten juhlapöytä, jonka ääreen mahtuu noin 20 lasta.  Niin, ja tietysti se varsinainen leikkitila, josta löytyy kaikkea mahdollista ja mahdotonta vintage-henkisestä kaupasta junaratapöytään, nukkekotiin, jättimäiseen merirosvolaivaan ja peleihin. You name it, they got it.



Lisäksi Heikun Keikun-leikkihuoneen Helinalla on ollut tapana koota lapsille valmiiksi pieniä puuhapaketteja tai askartelutarvikkeita valmiiksi, ja esimerkiksi meidän syntymäpäiväjuhlillemme Helina oli koonnut kirjanmerkkipajan.

Meidän kuusivuotias esikoisemme pähkäili pitkään Frozen-teeman ja Pinkin Keijun välillä, mutta pinkki voitti. Kun astuimme sisään, mykistyin hetkeksi. Edes pikkuvanha, sanavalmis kuusivuotiaani ei saanut sanaa suustaan.



Mitä tulee lastenkutsuihin, olivat ne kerta kaikkiaan odotukset ylittävät. Kaikki meni jotenkin uskomattoman rauhallisesti, leppoisasti - ja yllättävän hiljaisesti. Suureen, korkeaan tilaan lasten riemunkiljahdukset ja aikuisten puheensorina vain katosivat, ja lasten korkeudelle sopivat tarjoilupöytä ja ruokapöytä mahdollistivat sen, että jokainen lapsista saattoi tulla ja hakea evästä helposti itse. (Lapsi)juhlijoiden ikähaarukka oli puolesta vuodesta kahdeksaan vuoteen, ja jokainen löysi itselleen mieluisaa tekemistä. Iso, avoin tila teki tilannekatsauksien tekemisestä helppoa (aika monilla lastenkutsuilla olen löytänyt kuopukseni kakkukynttiöiden puhaltamisen aikaan kaivelemasta kukkapurkkeja tai kameralaukkuani toisesta huoneesta).
Syntymäpäiväjuhlien (tai oikeammin kaverikattauksen) suhteen menimme muutenkin sieltä, mistä aita on matalin. Ostin kaikki tarjottavat valmiina tai lähes valmiina, enkä leiponut ollenkaan kakkua kaverikattaukselle. Popcornit, omenamehu, karjanpiirakat, irtokarkit, keksit ja pulla tekivät kauppansa. Kemut olivat i-h-a-n-a-t vaikka itse sanonkin. Kiitos kuuluu vieraille, päivänsankarille ja Helinalle Heikun Keikun-leikkihuoneelta, joka rakensi ihanan teeman syntymäpäiväjuhlillemme.




Kokemuksemme Heikun Keikun-leikkihuoneesta pähkinänkuoressa:

+ Teemasyntymäpäivien järjestäminen on helppoa ja edullista
+ Ekologisuus - kerran tai kaksi käytettäviä koristeita ei tarvitse haalia kotiin, vaan niistä saa nauttia juhlija toisensa jälkeen
+ Ajattomat teemat
+ Paikalle pääsee hyvin niin julkisin liikennevälinein kuin autollakin
+ Hoitopöytä
+ Hyvällä maulla toteutettu leikkinurkkaus ja ajattomat lelut
+ Askartelupaketit sopivat rauhallisemmillekin juhlijoille
+ Koti säästyy sotkuilta (ja melulta)
+ Tarjoiluastiat löytyvät paikan päältä - valmiit tarjottavat voi kantaa vaikka lähikaupasta paikalle ja kaataa kulhoon

- Parkkipaikkoja on jokseenkin niukasti, ja varsinaisia asiakaspaikkoja ei ole
- Teemoja voisi olla enemmänkin ja hieman isommillekin juhlijoille sopivina
- Aikuisten istumapaikkoja voisi olla enemmän

Ja sitten seuraa teidän näkökulmastanne paras osuus: ARVONTA! Sain Heikun Keikun-leikkihuoneelta arvottavaksi 3 tunnin juhlapaketin kertakäyttöastioilla! Teeman saa tietystikin valita itse, ja vaihtoehtoja on kuusi: Elsan vaaleansininen unelma, Pinkki Keiju, Pikku Kalastaja, Maatilan eläimet, Pepin juhlat ja Hohoi, Merirosvoja! Mikä olisi sinun suosikkiteemasi? Kerro se kommenttiboksissa 10.7 mennessä, ja olet mukana kolmen tunnin lastenteemajuhlapaketin arvonnassa. Jos mahdollista, jätä oheen sähköpostiosoite, josta sinut tavoittaa. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti.

Psst! Samanlainen arvonta on tulossa myös Instagram-tilini puolelle näillä näppäimillä. Vartokaa siis hetki! Tilihän (@annasaskian) löytyy täältä.

EDIT: Onnea seuraavalle kommentoijalle:


Maatilan eläimet voisi olla sopiva 2 vuotiaan juhliin :) himasaimiblogi@gmail.com




keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

6 vuotta

1 kommentti Share It:

Reilut kuusi vuotta sitten ilma oli samanlainen kuin nytkin. Painostava, kostea ja kuuma. Sade antoi odottaa itseään. Heräsin aamuyöllä ja tiesin, että jotain tapahtuu. Iltapäivällä alkoi rankkasade - ja synnytys, ensimmäiseni. Seitsemältä illalla aika pysähtyi, sade lakkasi. Täydellinen ja kaunis tyttäremme syntyi.

Kuusi vuotta hänen kanssaan ovat olleet elämäni parhaimpia. Siinä ajassa perheemme on kasvanut, me olemme kasvaneet. Kuuteen vuoteen on mahtunut valvottuja öitä, muuttoja, muutoksia. Myöhäisiä iltoja ja aikaisia aamuja. Rakkautta, naurua, haparoivia ensiaskelia, pakattuja kerhoreppuja, itkua, huutoa, uhmaa ja yhteisiä retkiä.

Ihmettelen päivittäin ajan kulua. Syksyllä alkavasta eskarista puhutaan päivittäin, enkä tiedä, kumpaa meistä jännittää enemmän, häntä vai minua. Tuntuu, että hän on hetkessä kasvanut niin isoksi. Kuusi vuotta sitten silitin vaaleaa pumpulitukkaa, nykyään vaaleat letit yltävät lapaluihin.

Eilen juhlimme täydellistä, kaunista, älykästä ja herkkää kuusivuotiastamme. Kuusivuotiasta, joka opettelee lukemaan, rakastaa äänikirjoja ja iltasatuja, polkupyöräilyä, uimahallireissuja ja lautapelejä. Hänen lempivärinsä on mintunvihreä ja hän on hulluna mikroskooppisen kokoiseen silppuun (yleensä sellaiseen, johon glitter jollain tapaa liittyy), jota hänen vaaleanpunainen huoneensakin on tulvillaan. Juuri nyt hän opettelee kirjaimia ja numeroita ja fiilistelee syntymäpäivälahjaksi saadulla Aliaksella.

Tämän kaiken sanoessani hämmästyn itsekin siitä, kuinka aika on kulunut. Tuntuu, kuin olisin pidellyt vastasyntynyttä esikoista sylissäni ihan hetki sitten, ja kuitenkin on niin, etten tunnista meitä vanhoista kuvista. Ne ovat mennyttä aikaa, eri aikakautta.

Viikonloppuna kekkeröimme niin ikään, ensin kavereiden ja sen jälkeen mummien ja kummien kanssa.

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä. Onnea vielä, rakas!