Social Media Icons

tiistai 7. marraskuuta 2017

Mielikuvituksesta ja sankaruudesta - joulun Ryhmä Hau-uutuudet + arvontavinkki

Ei kommentteja Share It:


Yhteistyössä Paw Patrol

Televisiosta tuttu sankarikoirien koplasta kertova Ryhmä Hau tuskin erityistä esittelyä kaipaa, ja Ryhmä Hau-yhteistyöpostaukset nousevat blogissanikin on luetuimpien lapsiperhejuttujen kärkeen.  Ryhmä Hau-lelujen joulun uutuuksiin on tullut nyt mm. kuvissa näkyvä junaratasetti. Meillä Ryhmä Hau-innostusta on jatkunut on ainakin pari vuotta, eikä loppua näy.

Pidän itse vanhempana Ryhmä Hausta, koska se edustaa mielestäni hyviä arvoja ja asioita: mielikuvituksellisuutta, itsensä ylittämistä, yhteistyön merkitystä, hyväntahtoisuutta ja tasavertaisuutta.
Itselleni Ryhmä Haun hahmot edustavat arkisia sankareita; päähenkilöiden sankariroolit eivät perustu supervoimiin tai niistä kumpuavaan erityislaatuisuuteen, vaan nimenomaan hyväntahtoisuuteen ja haluun auttaa muita. Jokaisella sankarikoiralla on omat erityisosaamisalueensa, mutta arkisten ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan aina kaikkia ja ongelmanratkaisu on luovaa, mielikuvituksellista.

Pidän varsin freesinä ja tervetulleena ulottuvuutena Ryhmä Haun edustamassa sankaruudessa sitä, että sarja ei pyri mustavalkoisesti erottelemaan "hyviksiä ja pahiksia" ja että ongelmanratkaisuun ei koskaan liity väkivaltaa. Se on yksi niistä ajatusmalleista, jonka toivon lapsienikin aikanaan ymmärtävän: ei ole yhtä (sankaria) - ihmistä tai ryhmää - ylitse muiden, vaan että asioita tulisi tarkastella aina monesta eri näkökulmasta ja pyrkiä yhdessä tekemisen ja onnistumisen tunteeseen.

Niin Ryhmä Haussa kuin leikissäkin kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Kun leikissä on mukana kolme eri ikäistä ja hyvin erilaista leikkijää, muotoutuu jokaiselle omanlaisensa rooli ja näistä yksi polveileva ja valtavan hieno leikki. Junarata on purettu ja rakennettu uudelleen erilaiseksi kymmeniä kertoja, sen kiskoilla ovat kulkeneet niin ponit, limaliskot, Salama McQueen kuin barbietkin, ja parhaimmillaan saman leikin ympärillä on ollut seitsemänkin lasta.

Minulle lastenohjelmat eivät ole vain lastenohjelmia, vaan mielestäni aikuisen tehtävänä on aina miettiä, millaisia mielikuvia ja arvoja ne rakentavat, sillä lapset siirtävät kyllä nämä omiin leikkeihinsä ja toimintaansa. Leikki tarjoaa mahdollisuuden käsitellä asioita ja jäsentää ympäröivää maailmaa. "Leikki on lasten työtä" voi fraasina kuulostaa kuluneelta, mutta meillä ainakin sitä kotona toistavat sekä lapset että aikuiset. Parasta, mitä voin lapsilleni antaa - rakkauden, turvan, itseluottamuksen vahvistamisen ja hoivan lisäksi - on mahdollisuus leikkiä, käyttää omaa mielikuvitustaan ja rohkeutta tavoitella unelmiaan. Ja siksi minulle ei ole todellakaan merkityksetöntä, millaisista roolimalleista, oikeista ja fiktiivisistä, lapseni ammentavat sisältöä leikkeihinsä.
Itse leikin Barbeilla varmaan viidenteen luokkaan saakka, ja erityisesti äitini rohkaisi minua lukemaan, kirjoittamaan ja leikkimään, siis ruokkimaan mielikuvitustani. Uskon, että hyvä mielikuvitus on ollut minulle myöskin suuri voimavara ja auttanut selviytymään vaikeista tilanteista niin lapsuudessa kuin aikuisenakin.



Näitä kuvia ottaessani ja leikkiä seuratessani junaradan ympärille rakentui sankarileikki. Sellainen, jossa jokaisella kaivettiin roolivaatelaatikosta sankarit vermeet. He sopivat yhdessä, kuka ottaa minkäkin viitan, auttoivat kuopusta pukemisessa ja pitivät hyppykisan. Sitten he keksivät piilottaa viitan alle junaradan, ottaa jonkun hahmoista pois leikistä ja arvuutella sisaruksilta, kuka puuttuu. Kolmevuotias kuopus kyllä huusi viittansa alta: "Minä otin Vainun! Ette kyllä ikinä arvaa!" Isommat sisarukset solidaarisesti esittivät, etteivät kuulleet, ja olivat silti miettivinään, mikä osa puuttuikaan. Ihanat.

Tykätäänkö teillä Ryhmä Hausta? Millaisia ajatuksia lasten televisio-ohjelmat tai sankarit teissä herättävät?

PS. Mun Instagramissa (@annasaskian) pärähtää huomenna käyntiin mitä mahtavin Ryhmä Hau-arvonta! Ota siis jo nyt tili seurantaan, jotta huomaat heti kun arvonta alkaa. Päivitän suoran linkin arvontaan myös tänne blogiin.



sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Tasa-arvo on valmis - eikö täällä oikeasti ole isompiakin ongelmia?

3 kommenttia Share It:

Eikö täällä olisi oikeasti isompiakin ongelmia?

Nyt on menty liian pitkälle!

Seuraavaksi varmaan en saa enää kutsua koiraanikaan koiraksi, vaan nisäkkääksi!

Mitä te siellä ruikutatte?

Entäs ne liikennemerkit sitten? Jo on aikoihin eletty!

Luin vain otsikon mutta kommentoin silti....

Sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja sukupuolisensitiivisyyteen liittyvät kysymykset ovat olleet viime viikkoina näyttävästi framilla, ja klikkiotsikoiden kommenttiboksit ovat täyttyneet yllä siteeraamallani kuralla. Itselleni aihe on tänä syksynä tullut aiempaa lähelle, kun lapseni aloittivat päivähoidon ja itse aloitin koulussa esimerkiksi lapsuuden ja nuoruuden tutkimuksen sivuainekokonaisuuden, jossa myös sukupuoleen liittyvä tematiikka on ollut vahvasti esillä.

Tänä syksynä tuntui, että kupla puhkesi. Itse kaupasta vaaleanpunaiset sormikkaat valinnut poikani oli päiväkotikavereiden painostuksesta heittänyt uudet sormikkaansa aidan yli, koska kavereiden mukaan vaaleanpunainen väri kuului vain tytöille. Vastaavanlaista naljailua oli esiintynyt hoidossa aiemminkin ja siihen on tietysti puututtu hyvin napakasti.

Olen itse miettinyt lasteni sukupuolta varsin vähän, koska itse haluaisin ajatella, ettei meidän - tai kenenkään muun - tehtävänä ole määritellä asioita, joita heidän pitäisi syntymässä määritellyn sukupuolensa edustajina olla. Tai sanotaan oikeastaan vaikka niin, ettei minulla ole ollut erityistä tarvetta pohtia heidän syntymässä määriteltyjä sukupuoliaan, koska se on asia, joka ei varsinaisesti ole läsnä meidän joka päiväisessä elämässämme.

Ja nyt seuraa shokkipaljastus: he itse puhuvat itsestään paitsi tyttönä ja poikina, myös lapsina ja kaikista eniten vain omilla etunimillään. Meillä myös leikitään sekä autoilla, junaradalla, Legoilla, että nukkekodilla, Littlest Pet Shopeilla, barbeilla, poneilla ja nukeilla.

Sukupuoli on monellakin tapaa sosiaalinen konstruktio. Kyse ei ole siitä, mitä siellä haarojen välissä on, vaan millaisia odotuksia, arvoja ja käyttäytymismalleja siihen liitämme. Kyse ei myöskään ole siitä, että kieltäisimme olemasta jotakin, vaan että sen syntymässä määritellyn sukupuolen ei tarvitsisi määrittää sitä, mikä on sopivaa tai toivottavaa toimintaa ja mikä ei.

Meillä on tyttö, joka nykyään liehuvahelmaista mekkoa mieluummin pukee collegehousut, juoksee kovempaa kuin kukaan muu, kiipeää puihin ja jonka lempiväri on vaaleanpunainen. Meillä on poika, jonka lempiväri on myös vaaleanpunainen, joka isona haluaa opiskella hammaslääkäriksi (joka muuten alana on Suomessa naisvaltainen) ja joka rakastaa askartelemista ja dinosauruksia. Meillä on poika, jonka lempielokuva on Vaiana, joka puhuu työkoneista puolet hereilläoloajastaan ja jolla on päiväkodissa mukanaan aina pieni moottoripyörä ja glitterharjainen poni.
Meillä on kolme ihanaa lasta, joilla on ollut ja toivottavasti tulee olemaankin oikeus olla omia itsejään, tunkkaisista sukupuolilokeroista ja kulttuurisista odotuksista vapaina.

Niin, ja onko se tasa-arvo todella lähtenyt käsistä, niin kuin viime päivinä olen monesti kuullut kysyttävän? Valitettavasti ei. Rakenteisiin ja asenteisiin kytkeytyvä epätasa-arvo, puhuttiin sitten eri sukupuolista tai ihmisryhmistä, on valitettavasti edelleen olemassa ja elossa, niin tilastoissa kuin ihmisten kokemuksissa. Tämän tiivisti hyvin esimerkiksi Katja Lahti Project Mama-blogissaan.

Kuvan etualalla osittain näkyvä Ryhmä Hau-lelu saatu. 



tiistai 31. lokakuuta 2017

Normisettiä

Ei kommentteja Share It:


Olen oppinut monen monta asiaa äitinä näiden 6,5 vuoden aikana, mutta yhden tapaan aina unohtaa: retorisiin kysymyksiin saa hämmästyttävän usein vastauksen. Eikä välttämättä lainkaan sellaista, kuin mitä odotti kuulevansa.
Yksi tällaisista tilanteista oli, kun löysin päivän kuudennen asun myttynä lastenhuoneen lattialta, ja  naputin kysyin, että kukahan nämäkin pyykit täällä pesee, kun päivän päätteeksi on viisitoista "likaista" paitaa. Esikoinen katsoi minua pitkään, kohautti olkiaan ja vastasi lakonisesti: "no, esimerkiks pesukone".

Olin melkein viisivuotiaan keskimmäisen kanssa taloyhtiön kuivaushuoneessa hakemassa pyykkejä, ja vannon, että hän sen kymmenen minuutin aikana ehti juosta huoneen ympäri neljäkymmentä kertaa, hyppiä parkourhenkeen jokaisella seinällä, roikkua seinien tangoissa ja pöllyttää joka ainoan lakanan mennessään. Seurasin touhua sivusilmällä ja huokaisin sitten päätäni puistellen: "Siis miksi ihmeessä sä nyt hiulaat noin taas".

Satuseppona tunnetulla tyypillä oli tietysti vastaus valmiina: "Tämä paikka puistattaa mua. Mä luin Tatu ja Patu-kirjaa ja siinä sanottiin, että kaikkien maailman ihmisten täytyy lähettää niiden aivot, pääkallot, luurangot ja sydämet museoon Ruotsiin, jotta ihmiset voi katsella niitä. Ja sitten zombiet tuli ja kuiskasi, että täytyy olla hiljaa, ja vei mut. Ja ne toi mut tänne. Mutta onneksi sitten tuli Venäjä, joka puolusti Suomea. Vai oliko se Herttoniemeä? Niin että tää on musta vähän kyllä kamala paikka."

"Oi, kylläpä sä oot nyt nähnyt hurjia unia. Ei kai sua pelottanut? Äidin saa kyllä herättää yölläkin, tiedäthän sä sen?", vastasin (kauhuissani).

"No ei kai nyt sentäs! Ne vaan kysy multa, että mitä mä haluaisin joulupukilta, ja vei sitten takaisin omaan sänkyyn."

"Aha, vai niin. No mitäs sä sitten toivoit joulupukilta?", tiedustelin.

"Noo, normisettiä. Fidget spinnerin ja otsalampun - seuraavalla kerralla mä oon varautunut."

En kysynyt enää enempää. Ja ilmoitin naapurille, että tulen halloweensynttäreille mukaan.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa


sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Kohti lempeämpää perhearkea - asiantuntijoiden vinkit

Ei kommentteja Share It:
Yhteistyössä Piltti

Olin aiemmin viikolla lastenruokavalmistaja Piltin 65-vuotissyntymäpäiväjuhlilla, joiden teemana oli lempeämpi ja sujuvampi perhearki. Paikalla puhumassa olivat ravitsemusasiantuntija Kati Kuisma Sydänliitosta & Neuvokas perhe-sivulta sekä psykoterapeutti & Lujasti lempeä-blogia pitävä Maaret Kallio. Täytyy sanoa, että harvoin olen jäänyt niin vaikuttuneeseen ja herkistyneeseen tilaan! Lapsista ja vanhemmuudesta puhutaan varsin paljon, jonka lisäksi tietoa aiheesta on paljon, ja Maaret sanoi viisaasti, ettei se aina ole välttämättä hyvästä. Hän kannusti lempeään itsensä tarkasteluun ja läsnäoloon arjessa, sekä jakoi Piltin juhlavuoden kunniaksi luomansa viisi viisautta kohti lempeämpää perhearkea. Olin niin liikuttunut ja vaikuttunut, etten saanut sanaa suustani.

Olen itse vanhempana(kin) se itseään ruoskiva suorittaja, jolle riman laskeminen on vaikeaa - koska silloinkin, kun yritän kaikkeni, tunnen olevani se riman alittaja, D-luokan ihminen. Ja juuri siksi ... ja Maaret Kallion puheenvuorot menivät niin ihon alle. He kannustivat tarkastelemaan arkea ja omaa roolia suhteessa suurempaan kokonaisuuteen ja muistuttamaan itseään hyvistä asioista arjessa sekä ruokailuissa. Lohdullista oli sekin, että itsekriittisyyden voi valjastaa voimavaraksi muutokseen.


Ihana, inspiroiva ja lempeä Maaret Kallio oli koonnut Piltin 65-vuotisjuhlavuoden kunniaksi viisi lempeämmän perhearjen teesiä:

1. Kuuntele lasta sinussa.
Maaret kannusti palaamaan omaan lapsuuteen, miettimään, mikä siinä oli arvokkainta ja mitä muistamme. Millaisina meidät nähtiin? Millaisina halusimme tulla nähdyiksi? Mennyt elää meissä, hän sanoi. Tapa jolla meidät on kohdattu ja nähty, vaikuttaa meidän tapaamme olla vanhempia ja kohdata omat lapsemme. Lukuherkkyys itseä ja omia tunteita kohtaan on herkkyyttä myös lasta kohtaan.
2. Luota tavallisen taikaan.
Hyvään elämään tarvitaan lopun viimein aika vähän: aikaa, rakkautta ja turvaa. Turvalliset rutiinit ja ennakoitavuus ovat tärkeitä, arjen kantavia voimia. Maaret kehotti vaalimaan väljyyttä arjessa, raivaamaan tilaa ja aikaa aidolle läsnäololle ja kohtaamisille. Se on tärkeää luottamuksen ja turvan kannalta: kuinka moni aikuinenkaan haluaisi kertoa mieltä painavista huolistaan, jos aikaa tapaamiselle pitkän päivän tai pitkän tauon jälkeen olisi viisi minuuttia? Hyvät ihmissuhteet ovat myös syviä ihmissuhteita.
3. Kosketa ja kosketu
Maaret painotti arkisten, lempeiden kosketusten merkitystä arjessa. Koskaan ei saisi olla liian kiire halauksille. Syli on turvasatama, niin lapsille kuin aikuisillekin. Fyysinen läheisyys rentouttaa, rauhoittaa ja on loistava kipulääke mielen ja kehon murheille. Ei pipiin puhalluksessa ole mitään taikaa - kyse on siitä, että tulee kipuineen nähdyksi ja kosketetuksi. Maaret muistutti myös, että tunteet tarttuvat - myös positiivisessa mielessä. Aikuiset ovat Maaretin mukaan lasten tunnevalmentajia, ja joka kerta, kun aikuinen rauhoittaa ja tyynnyttää peloissaan tai suruissaan olevan lapsen, tartuttaa hän lapseen oman rauhallisuutensa ja tyyneytensä.
4. Pidä huolta - myös itsestäsi
"Ole esimerkki inhimillisestä ihmisestä, älä sankarista." Kiltteyden tulisi Maaretin mukaan olla kaksisuuntaista: myös itselleen täytyy olla kiltti ja armollinen. Lapsi ei opi vain siitä, miten hänet kohdataan, vaan myös siitä, miten sinä kohtelet itseäsi.
5. Uskalla tehdä huonosti
Kaikkea ei tarvitse aina tehdä hyvin, vaan myös seiskan tai vitosen suoritukset käyvät. Itselleen kannattaa arjessa olla armollisempi, ja tietoisesti laskea rimaa sekä pohtia asioita, jotka perhearjen kannalta ovat tai eivät ole tärkeitä. Priorisoi tietoisesti. 
Lapsi syö sitä mistä pitää. Pitää siitä mikä on tuttua. Tutuksi tulee se mitä on tarjolla. 

Kati Kuisman puhe ruokailusta taasen meni ihon alle siksi, että meille ruoka on aina ollut ajankohtainen ja tärkeä osa arkea.  Olen seurannut ravitsemussuosituksia, ruokatrendejä ja pohtinut paljon ruokaa yleensäkin. Meillä on kaksi ruoka-aineallergista lasta, joten ruoan monipuolisuus, sopivuus ja terveellisyys on jo vuosia askarruttanut minua. Me tykkäämme laittaa ruokaa, ostamme kauden tuoretuotteita, suosimme lähiruokaa ja pohdimme paljon syömämme ruoan terveysvaikutuksia. Ja kuitenkin kun olemme lähteneet reissuun, perhekerhoon tai kun kiireinen arki on painanut päälle, olen kiitollisena napannut valmista ruokaa kaupasta mukaan. Smoothieita, pussipuuroja ja hedelmäsoseita menee  jonkin verran edelleenkin, etenkin maitoallergisella kuopuksella, jolle hapanmaitotuotteet eivät tule kyseeseen. Täysipainoinen ruokavalio ja helppous eivät ole toisiaan pois sulkevia asioita. 
Sydänliiton ravitsemusasiantuntija Katin Kuisman neljä vinkkiä hyvän mielen ruokapöytään olivat seuraavat:
1. Syödään yhdessä.
Puhukaa ruoasta myönteisesti. Näytä esimerkkiä, ota lapsi mukaan ruoanlaittoon.
2. Arki ratkaisee. Vanhemmat tekevät valinnat, ohjaavat ja tarvittaessa rajoittavat.
3. Ruokarohkeus kasvaa ajan kanssa. 
4. Ruokailo - kehu, kannusta ja huomaa hyvä. 

Kati kannusti asettamaan asiat mittasuhteisiin ja olemaan itselleen armollinen. Me syömme viisi ateriaa päivässä, 35 ateriaa viikossa, puolitoista sataa ateriaa kuukaudessa. Yksittäisiä aterioita tärkeämpää on se, millaisella fiiliksellä ruokapöydässä ollaan, sillä ruokailu on myös sosiaalinen tapahtuma. Tärkeää on myös pohtia, millaisia ruokailumalleja kotoa saa. Hän kannusti kehumaan, kannustamaan ja huomaamaan hyvän ruokailussa: "Muistatko, puoli vuotta sitten et ollenkaan syönyt omenaa ja nythän sinä tykkäät ompuista!"



Kuva: Kati Kuisman diat

Kati kannusti suhtautumaan ruokaan lempeämmin ja positiivisemmin, ilon kautta. Tuoreiden kasvisten, marjojen ja hedelmien määrää voi yrittää kasvattaa esimerkiksi ruokaa yhdessä laittamalla ja kivoilla esillepanoilla. Sormiruokailu mainittu! ;)

Minusta Katin puheenvuoro ja vinkit olivat tosi tervetulleita. Meille ruoka ja ruokailu on todellakin aina ollut varsin ajankohtainen ja tärkeä osa arkea, mutta varsin usein sitä on tullut lähestyttyä liian kriittisesti ja negatiivisesti. Etenkin ruokarohkeuden kasvun ajan myötä allekirjoitan: esikoinen, joka on aiemmin suhtautunut hyvin kriittisesti uusiin ruokiin ja kivenkovasti vannonut, että tyhjä posliinilautanenkin haisee epäilyttävältä, söi tänään hyvällä ruokahalulla lounaalla avokadoa, basilikaa ja villirucolaa. Kolmevuotias kuopus taasen on syönyt pienestä pitäen kaikkea (tai ainakin kaikkea mille hän ei ole allerginen) mahdollista pihlajanmarjoista persiljaan ja sushiin. Uskon siis vakaasti siihen, että jotkin asiat eivät välttämättä ole meidän käsissämme. Aika - ja kärsivällisyys - auttaa.

Hyvää infoa löytyy sivuilta neuvokasperhe.fi sekä Neuvokkaan perheen Ruoka ja syöminen-välilehti hyvine käytännön vinkkeineen.



lauantai 28. lokakuuta 2017

12 vuotta

4 kommenttia Share It:

Vietimme aiemmin viikolla 12-vuotisvuosipäivää. Tai siis muistimme asian, koska Facebook muistutti asiasta kaksi vuotta sitten tehdyn, ensimmäisen yhdessä vietetyn vuosikymmenen vuoksi nostettujen maljojen ja kakkukuvan muodossa. Päivä ei varsinaisesti ollut erityisen juhlallinen tai merkittävä: sovimme lasten hakemisesta ja viemisestä, kävin pressipäivässä ja joogassa ja ostin (jumppa)trikoideni väreihin matchaavan viinipullon. Vuosipäiväämme tiivistyi hyvin se, mikä parisuhteessamme on parasta: arki.

Kun menimme kihloihin, ostimme jäätelökioskilta kahden pallon jäätelötötteröt ja vuokrasimme elokuvan. Ensimmäiseen yhteiseen kotiin muuttaessamme jääkaappi oli yhden kauden aika tyhjä ja seinät kaikuivat, mutta olimme ihan tavattoman onnellisia. Ensimmäinen päivä naimisissa oli maanantai. Keitettiin aamun kaurapuurot ja vaihdettiin suukot ovenraossa. Olen aina sanonut, etten kaipaa timantteja, unelmalomia tai romanttisia yllätyksiä, vaan tasavertaisen kumppanin, johon voin luottaa ja joka on luottamukseni arvoinen. Ja sellainen hän on aina ollutkin.

Tietysti näihin kahteentoista vuoteen on mahtunut raskaita kausia, riitoja ja muutoksia, mutta olemme selvinneet niistä. Kumpikin meistä on halunnut selvitä niistä. Suurimmat haasteet ovat varmastikin liittyneet kasvuun ja muutoksiin. Olemme olleet yhdessä yläasteelta saakka, mutta kumpikaan meistä ei ole enää se ihminen, johon silloin tutustuimme. Ja hyvä niin.
Muutokset ovat pelottavia mutta niin tarpeellisia. Kumpikaan meistä ei voisi oikeasti olla oma itsensä, jossei voisi muuttua tai kasvaa, mutta silti muutoksiin liittyy toisinaan pieni pelko siitä, että kasvamme erilleen. Muutumme liikaa. Alamme arvostamaan erilaisia, vieraita asioita. Toisaalta juuri niiden myötä parisuhteemme ja käsityksemme toisistamme ovat vahvistuneet. Kyse ei ehkä olekaan siitä, että muuttuu joksikin toiseksi, vaan että uskaltaa näyttää omat, todelliset kasvonsa. Meillä nämä kysymykset ovat olleet varsin pinnalla viime vuosina, koska kumpikin meistä on tehnyt aika radikaalin alan vaihdoksen ja lähtenyt opiskelemaan jotain aivan muuta kuin mitä muut odottivat.

Ihmettelin aina, mitä se on se kuuluisa työ, termi, jota parisuhteen hoitamisen yhteydessä käytetään tai jolla sitä kuvataan. Tiedättehän: parisuhde on työtä. Asia on konkretisoitunut meille monellakin tapaa viime vuosina. Asiat, joita olemme pitäneet parhaimpina suhteessamme, arkinen yhdessäolo, keskusteluyhteys ja kumppanuus, ovat vaatineet aktiivista työtä. Aikataulujen raivaamista, sovittamista, tilan antamista ja tilan ottamista, halua kuunnella ja ymmärtää toista silloinkin, kun ei oikeasti jaksaisi. Häntä ei kiinnosta sote-politiikka eikä minua hirvikiväärit, mutta kumpikin meistä kuuntelee auliisti, kysyy ja kommentoi, koska on kiinnostunut toisesta. Itse ajattelen, että loppujen lopulta ei ole kyse pelkästään niistä asioista, joista puhutaan, vaan paljon isommista arvoista ja ilmiöistä niiden takana; mitä oikeasti arvostamme, toivomme tai mitä elämässämme tapahtuu juuri nyt.

Niin, arki yhdessä on varmaan parasta meidän suhteessamme. Keskiviikon dokkari-illat, jaetut sunnuntaihesarit, viikonlopun ruokalistan suunnittelu. Aika yhdessä ja aika erikseen. Keskusteluyhteys, huumori, tietynlainen aitous. Nauramme itsellemme ja toisillemme. Minä irvailen Henkan viiksistä ja suurpiirteisestä tavasta siivota, hän lyhytjänteisyydestäni (en esimerkiksi voi lukea käyttöohjeita, vaan ensimmäiseksi alan kiroamaan ja repimään hiuksia päästäni) ja keittiötaidoistani. Me olemme kumpikin hyvin suorapuheisia emmekä jää hautomaan asioita itseksemme, vaan puhumme ne halki.

Mieleeni on jäänyt erityisesti yhden ystävämme ihanat sanat: "Teillä on täällä teidän kotonanne niin lämmin tunnelma, että tänne on aina mukava tulla. Teistä ihan huomaa, että viihdytte yhdessä." Tämä jäi mieleen, koska avasin kylpytakkisillani oven ja olimme hetkeä aiemmin riidelleet autonavaimien laittamisesta avainkaappiin.

Jos tiivistäisin fiilikseni kahdestatoista vuodesta kolmeen sanaan, sanoisin: Kiitos. Ja anteeksi.



Nousussa/laskussa

Ei kommentteja Share It:

Muistatteko ne nuortenlehtien Nousussa / Laskussa-listat? Nousussa 2000-luvun alussa olivat ainakin karvareunuksiset talvitakit, bändipaidat, stringit ja erittäin matalalantioiset farkut. Laskussa olivat ainakin hiihto, eläinkokeet ja paksut korot kengissä.
Olen itse kirjoittanut päiväkirjaa 8-vuotiaasta saakka, ja tein samanlaisia listauksia sinnekin aika ajoin. 2000-luvun alussa henkilökohtaisessa nousussa olivat kohdallani ainakin urheiluvaatteet (vaikka lintsasinkin koko yläasteen ajan liikuntatunneilta), otsatukka sekä tekstailu (aina ja koko ajan). Kun tapasin mieheni vuonna 2005, kävi asia puhelinlaskustani ilmi myös vanhemmilleni. Lähetin 1400 tekstiviestiä yhden kuukauden aikana, enimmän osan hänelle ja loput kavereilleni, joille kerroin, kuinka ihana hän on. Tuolloin henkilökohtaiseen laskuun kääntyi puhelimen saldoraja, matematiikan tunnit ja talvi.

Jos tekisin samanlaisen listauksen nyt, niin nousussa olisivat ainakin:

1. Yliopisto-opinnot. Kipuilen ehkä vielä vähän sen tosiasian kanssa, että kirjatenttejä varten täytyy oikeasti lukea ne kirjat, mutta mielenkiintoiset teemat, törkeän halvat opiskelijalounaat ja alennukset niin Spotifyssa, HSL:llä, jumppatunneilla kuin ruokakaupassakin saavat tällaiset ikävät takaiskut unohtumaan. All is good.

2. Kasvis(painotteinen)ruoka. Olemme tietoisesti vähentäneet asteittain etenkin punaisen lihan kulutusta viimeisen vuoden aikana. Ensin luovuimme leikkeleestä, sitten jauhelihasta. Poikien ruokavalioon tulleet helpotukset ovat helpottaneet osaltaan kasvispainotteisempaan arkiruokaan siirtymistä, kun esimerkiksi soija on OK nykyään. Koulussa syömme miltei aina kasvisruokaa, joten sikälikin siirtymä on ollut helppo, kun joku muu laittaa arkiruoan, haha! PS. (Satunnaista) grilliruokaa ei lasketa.

3. Jumppa. Aloitin (taas) liikunnan, vähemmän kunnianhimoisesti vain. Tavoitteenani on ollut käydä  ainakin kerran viikossa huhkimassa, ja se on pitänyt erittäin hyvin. Viikkorutiiniini kuuluu 2-3 ryhmäliikuntatuntia ja viikottain olen pyrkinyt myös käymään uimahallissa. Olo on ollut paljon energisempi, valoisampi ja inspiroituneempi.

4. Uudet kosmetiikkahurahdukset. Olen löytänyt kulmakarva... Vahan? Pastan? Tahnan? No, tuotteen, joka ei ole kulmakynä. Otin silmänympärysvoiteen myös osaksi päivittäistä ihonhoitorutiiniani, kun huomasin, ettei kuvienkatseluohjelmani kasvojentunnistusominaisuus tunnista minua enää vuoden 2013 jälkeen minuksi. Hmm.

5. Hyvät kirjat. Olen lapsesta saakka tykännyt lukea ja paljon, ja vaikka olenkin monesti vitsaillut, että näinä epävarmoina aikoina voin lukea vain harlequin-pokkareita, koska niissä juonirunkoon voi aina luottaa (huumaavan kaunis nainen ja lihaksikas mies, joilla synkkaa, mutta jotka synkeän salaisuuden vuoksi eivät ensin voi olla yhdessä), niin oikeasti taisin lukea viimeisimmän marketpokkarini vuonna 2011. Kotiäitivuosina luin varsin vähän (muuta kuin lehtiä), mutta nyt olen kaivannut raskassoutuisten oppikirjojen vastapainoksi jotain arjesta irrottavaa.

Laskussa vastaavasti ovat:

1. Loska, loska ja loska. Ja se, että joku räiskii sitä housuilleni joka ainoalla päiväkotimatkalla.

2. Noidannuoli. Kiitos, maailmankaikkeus!

3. Liian lyhyet arki-illat. Tuntuu, että iltapalapöydässä ehtii mukavan juttutuokion sijaan tarkistamaan, että kaikki ovat ylipäänsä tallella ja hengittävät. Ja mitä olen tässä parin kuukauden aikana miettinyt, on että miten ihmeessä kahden tai kolmen hereilläolotunnin aikana koti voi mennä hirveään kaaokseen ja sotkuun, ettei siitä selviä siinä kahdessa tai kolmessa tunnissa? Mitä ihmettä?

4. Nettikeskusteluiden seuraaminen. Tai ehkä enemminkin niiden tuottama epätoivo ihmiskunnan tulevaisuudesta.

5. Tätä viimeistä oli vaikeaa keksiä! Sanotaan nyt vaikka, että ihmiset jotka eivät kerää koirankakkoja ulkoa. Te tulette aina olemaan laskussa-listallani. (Koska koiranne jätökset tulevat aina ja iankaikkisesti olemaan jonkun kengänpohjissa ja sitä myötä myös eteisessämme.)

Kuvassa näkyvä Patagonian takki saatu Partioaitalta, postaus täällä.



tiistai 24. lokakuuta 2017

Kaupunkikelpoinen, vastuullisesti tuotettu ja laadukas talvitakki, kiitos!

6 kommenttia Share It:

Yhteistyössä Partioaitta

Olen mukana Partioaitan talvitakkiblogikampanjassa, jossa Partioaitan takkiasiantuntijat valitsivat meille tarpeitamme ja toiveitamme vastaavat talvitakit. Mukana on 5 bloggaajaa, ja jokaisella meistä oli eri tyyppisiä toiveita ja vaatimuksia takkien suhteen. Itseäni jännitti hieman ennakkoon, että kuinkahan ihan tuntematon ihminen minua edes näkemättä onnistuisi valitsemaan minulle sopivan talvitakin, koska olen kuluttajana erittäin nirso, tarkka ja vaativa. Luotin kuitenkin siihen, että ensi vuonna 90-vuotispäiviään juhlivan Partioaitan suuri talvitakkivalikoima ja asiantuntevat myyjät eivät jättäisi pulaan - tälläkään kertaa.

Lupasin heti kättelyssä olla erittäin nirso. Halusin sen oikean, the takin, jota kerran sovitettuani en haluaisi enää pukea muuta päälleni. Vietän ulkona paljon aikaa päivittäin, niin koiran ja lasten kanssa kuin koulumatkoja tehden. Hikiliikkuja en kuitenkaan ulkona ole. Halusin takin, joka ei ole musta (koska jo Suomen marraskuu vie vähänkin värin kasvoiltani), joka ennen kaikkea on tuotettu vastuullisesti, joka olisi kevyt, erittäin lämmin, pitkän mallinen ja soveltuisi monenlaiseen käyttöön. Tulisin käyttämään samaa takkia niin koiran kanssa ulkoillessa kuin keskustassa kouluun tai mummon syntymäpäiville mennessäni. Niin ikään vaatimustoivelistallani oli, että takki olisi aikaa kestävä, siis paitsi laadukas myös klassinen: toivon, että sama takki on käytössäni vielä kymmenen vuoden päästäkin, ja toisaalta että olisin voinut ostaa saman takin jo kymmenen vuotta sitten.

Partioaitan #Takkiasiantuntija valitsi minulle Patagonian Down With It Parka-takin, jossa on likaa ja vettä hylkivä DWR-käsittely pinnassa ja eettisesti tuotettua untuvaa täytteenä. Eettisesti tuotetulla untuvalla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että untuva on kerätty elintarviketuotannon "ylijäämästä" eli lintuja ei ole kasvatettu takkien täytteiksi. Lämpöä pitävä, käytössä kestävä, kevyt ja nopeasti muotoonsa palautuva (mikä on esim. varastoimisen kannalta aika kätevää) untuva on Partioaitan mukaan ekologinen valinta,  mikäli vaihtoehtona on öljypohjainen täyte. Patagonian untuva on myös hyvin jäljitettävissä olevaa, ja yleensäkin tuotantoprosessin läpinäkyvyys on heille tärkeää, sillä yhdysvaltalainen Patagonia tunnetaan kestävän kehityksen ja eettisesti kestävän tuotannon periaatteistaan sekä ympäristöystävällisten tekstiilien valmistuksestaan.

Vajaat 900 grammaa painavan takkini pintamateriaalina on 100% kierrätetty polyesteri, joka tosiaan on suojattu Patagonian omalla DWR-käsittelyllä. Patagonian Down With It Parka on saanut Partioaitan Vihreämpi valinta-merkinnän. Vihreämpi valinta-merkintä edellyttää sitä, että tuotteen valmistaja on tehnyt aktiivisen valinnan tuottaakseen ekologisemmalla tavalla tuotteen. Merkinnän saanut tuote voi olla kierrätysmateriaalista valmistettu (kuten omani on), tai valmistaja on tehnyt muita ympäristöystävällisempiä valintoja tuotantoprosessissa.
Takkia on saatavilla on kolmessa eri värissä, ja kokohaarukka on XS-XL. Hinta Partioaitassa on 300 euroa, ja mielestäni hinta-laatusuhde on varsin hyvä.


Laatu ja ekologinen sekä eettinen vastuullisuus ovat minulle vaatekaupoilla tärkeitä arvoja, ja olen ajatellut niin, että mikäli tuotantoprosessi on kuormittavampi, tulee tuotteen laadun ja pitkän käyttöiän kompensoida sitä. Partioaittalaiset jakoivat tämän näkemyksen, ja ekologisesti kestävän tuotannon suosiminen onkin heille tärkeä arvo: esimerkiksi kaikki Partioaitassa myytävät untuvatuotteet ovat eettisesti tuotettuja ja lisäksi he ovat erittäin tarkkoja heillä myynnissä olevien tuotteiden tuotantotavoista ja materiaaleista. Heidän missionaan on myydä ajattomia, laadukkaita ja kestävällä tavalla tuotettuja ulkoilu-ja retkeilytuotteita, mutta pyrkimys kestävään kehitykseen näkyy myös konkreettisina valintoina myymälöissä, joissa pyritään säästämään sähköä, pakkausjätettä ja kannustetaan huoltamaan ja kierrättämään tuotteita. Liki yhdeksänkymmentävuotiaan Partioaitan kestävän kehityksen periaatteista voit lukea lisää täältä.



Kuukauden käytön jälkeen en voi kuin kehua. Kaksisuuntainen vetoketju on ollut supernäppärä, tykkään takin korkeista kauluksista ja täydellisestä pituudesta. Rakastan luonnonmateriaaleja (kuten kuvista näkyy; päälläni on luomupuuvillaa, pellavaa, nahkaa, merinovillaa ja untuvatakki), ja untuvassa parasta mielestäni on hengittävyys - minä olen jo vuosia kulkenut untuvatakissa ympäri vuoden. Kylminä juhannuksina ja heinäkuun iltoina toimii kevytuntsikka, syksyllä vaihdan paksumpaan. En todellakaan riisu takkia maratonruokaostosreissulla, metrossa, en aina edes luennoilla, muttei minulle silti tule sisällä kuuma. Partioaitan sivuilta löytyy hyvä kooste untuvasta materiaalina, sen merkinnöistä ja eduista.