Social Media Icons

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Disney-arvonnan voittaja ja ajatuksia sankareista

2 kommenttia Share It:

"Minä en pelastamista kaipaa! Enkä prinssejä!", julisti oma viisivuotiaani tuorejuustopaketin kaupan päällisinä saatu viitta päällään ja nukke kädessään. ...Ja mitä isot edellä, sitä pienemmät perässä.

Yksi kivoimmista asioista lasten pienessä ikäerossa ja yhteisessä huoneessa on tietynlainen väljyys mitä tulee perinteisiin sukupuolirooleihin ja leikkeihin. Autorataa kuluttaa yhtä lailla viisivuotias tyttö kuin autofaneiksi (!!) osoittautuneet pojatkin. Ja kun sisko taannoin sai Hasbron kamppiksen yhteydessä valita itselleen uutuusnukkeja (postaus täällä), esikuvia ja haaveita edustavista Disney-prinsessoista, tuli pikkuvelikin apajille. (Kuvan sai silti ottaa vain tuorejuustopaketin kaupan päällisinä saatu mainosviitta päällä.) 


Hasbron Disney-uutuusprinsessanuket edustavat voimakkaita naisia, klassikkosatujen hyveellisiä ja esikuvallisia, rohkeita ja uteliaita, prinsessoja, jotka kannustavat tavoittelemaan unelmiaan rohkeasti. Challenge accepted. 

Normeja uhmaavan ja ennakkoluulottoman Pocahontaksen sekä sankaruutta, pelottomuutta ja velvollisuudentuntoa edustavan Mulanin Hasbron arvonnassa itselleen pokkasi seuraava kommentoija:

Suosikkini pienenä oli Prinsessa Ruusunen. Ihana arvonta! :)
aidafounnn@gmail.com

Onnea! Sinulle on meiliä! 

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 


perjantai 15. heinäkuuta 2016

Ei niin aurinkoista

2 kommenttia Share It:

Viime kesänä, ehkä näihin aikoihin, mietin ensimmäistä kertaa vuosiin, mitä minä itse tarvitsisin, mitä haluaisin ja mihin pyrkisin. Ilmottauduin syksyllä jatkamaan opintoja, otin ratkaisevia askeleita työkuvioissa. Syksy oli kiireinen, kevät vielä kauheampi. Päivät alkoivat aamukuudelta ja loppuivat iltayhteentoista, viikonloput olin keikoilla tai noin muuten menossa. Ystäviä tapasin yhden käden sormilla laskettavat kerrat (sikäli kun ei oteta lukuun satunnaisia termoskahvimukitreffejä hiekkalaatikon reunalla arkiaamuisin).

Ihan hiljan havahduin omaan pahaan olooni. Vaikka olen tehnyt juuri niitä asioita, joista sain voimaa, itseluottamusta ja uudenlaista pontta, on oloni ollut vetämätön, tahmea, kankea, jotenkin harmaa ja nuhjuinen. Olen ollut ärtyisä, menettänyt malttini, tuntenut stressin vatsaa kivistävänä kipuna ja jännityspäänsärkyinä. Asioihin tarttuminen on tuntunut haastavalta, enkä koe saaneeni kovinkaan paljon aikaan (vaikka konkreettisin mittarein, kuten kevään todistuksen ja työkalenterin puolesta toki olenkin).

Nyt lukulomalla olen toisinaan ollut useita päiviä putkeen sisällä, kotona, poistumatta lukunurkkauksestani kuin kahvinkeittimelle muiden ulkoillessa ja käydessä pyörälenkeillä. Aktiivisuusranneke on ollut latauksessa tietokoneessa nyt kolme viikkoa. En ole saanut öisin unta, ja jos olenkin, olen heräillyt lasten kanssa. Mieleen hiipi jo pelko sairastumisesta uudelleen.

Kevyitä (siis hitaita) pyörälenkkejä lasten kanssa olemme tehneet kesällä jonkin verran, mies enemmässä määrin, mutta noin muuten kaikenlainen vähänkään kuormittava liikunta on jäänyt kaiken härdellin keskellä, öh, koko vuodeksi.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa varmaan koko tämän vuoden aikana ihan yksin reippaalla kävelylenkillä. Kuuntelin Abbaa vesisateessa ja hölkkäsin alamäissä. Askel askeleelta tunsin oloni ja fiilikseni keventyvän. Kotipihalla tunsin kolmen vartin reippaan kävelyn ja hölkän jälkeen kuinka terve puna nousi kasvoilleni ja hiki virtasi.

Olen painoni kanssa aina ollut jojoilija, ja kevään aikaan kertyneet seitsemän kiloa harmittavat, mutteivat yksin motivoi pururadalle - kyse on enemmänkin tästä jumalaisesta tunteesta liikunnan jälkeen.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)


keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

MIELEN PÄÄLLÄ

1 kommentti Share It:

Viisivuotias esikoiseni ja 3,5-vuotias poika ovat viime päivinä havahduttaneet minut useita kertoja päivässä kysymällä: "hei äiti, mitä sä mietit just nyt?". Ensin hajamielisesti pyykkien laittamisen tai tenttikirjan lukemisen lomassa vastasin, että "sitä mitä on juuri nyt mielen päällä", mutta saman ikäisten vanhemmat varmaan tietävät, mihin niin epämääräinen vastaus johtaa. Tarkentaviin lisäkysymyksiin.

Miten.. Siis mikä on niinkuin mielen päällä? Onko se sun pään päällä? Vai hampaiden alla? Mitä sä sillä tarkoitat? Onko sulla ajatuksia? Äiti, missä ajatukset asuu? Mistä ne tulee? 

Ehkäistäkseni aamupalapöydän muuttumisen filosofiakahvilaksi (koska en sanalla sanoen ole aamuihminen tai ihminen ruoka-aikaan noin yleensäkään - söin vuosia ruokani kylmänä, eikä paluuta siihen ole) aloin vastaamaan, mitä on mielen päällä. Kuten että...

Milläköhän banaanitahra lähtisi matkarattaiden kuomusta...

Miten joku kehtaa kolhia toisten autoja parkkihallissa eikä jättää lappua yhteystietoineen?

Miten ihmeellisellä tavalla kaupunki pieneneekin, kun hyppää pyörän selkään. Lähellä - ja vähän kauempanakin - on vaikka mitä.

Kuinkahan kauan vie löytää luonnonkosmetiikkasarjan alumiiniton dödö, jonka käyttö sosiaalisissa tilanteissa ei tunnu venäläiseltä ruletilta?

Miksi suklaattomuus kaatui yhteen pahaiseen repsahdukseen?

Pitäisiköhän varata aika suuhygienistille? Ja gynelle. Ja hammaslääkäriin. Ja kampaajalle. No, ei ehkä kampaajalle, kyllä tämä menee vielä.

Miksi tämä kaaos ei lopu, vaikka KonMarilaisittain kävisi tunnollisesti laatikoita ja kaappeja päivä toisensa perään lävitse? Siis mistä näitä parittomia sukkia oikein sikiää?

Millaistakohan säätä meidän Viron reissulle on luvassa? Eihän kukaan vaan ehdi enää sairastua? Vieläköhän on vatsatautia liikkeellä? Me niin ei haluta oksentaa. Ikinä. Enää.

Ehtisinköhän vielä nopeasti vastata tähän sähköpostiin, ehkä tuohon toiseenkin? Ja vielä yhteen tekstariin. Ja tähän.

Milloin se nassikkapaini-ilmottautuminen alkoi? Entä ne puhutut kantele-tunnit sitten? Vai satutanssi sittenkin? Ehtisiköhän syksyllä mennä itse vaikka jumppaan?

Onkohan kahvia vielä kaapissa? Muistiko kukaan ostaa vessapaperia? Onhan vielä vaippoja?

Mitä jos mä mokaan syksyllä? Tai mitä jos mä en valmistu ikinä?

Milloinkohan loppuu kuopuksen vaihe, jossa päätä hakataan seiniin ja lattioihin, palosireenihuudon siivittämänä tietysti?

Yhtenä aamuna töihin lähtöä tehdessäni sinkoilin laukku olalla ja avaimet kaulassani kilisten etsien vielä kateissa olevia tavaroita ja hätyytellessäni kiireessä jalassa roikkuvaa kuopusta, huokaillen ja kelloa vilkuillen tietysti. 3,5-vuotias katsoi tovin menoani, rauhallisesti laski kätensä kädelleni ja sanoi: "jos mä äiti räjäyttäisin meidän kaikki kellot, niin meillä ei olisi aikaa ja säkin olisit aina ihan rauhassa. Sopisiko se niin?".

Kellojen räjäyttäminen kuulostaa ehkä vähän radikaalilta (ja Danger Mouselta), mutta samanlaista vastuuttomuutta ja löysäilyä olen toisinaan kaoottisina ja vilkkaina vauvavuosina toivonut itsekin. Mihin en osannut varautua, oli se, että pikkuvauvavaihetta seuraisi entistä hektisempi ajanjakso. Vaikka kaikki tyypit kävelevät ja syövät itse, täyttyvät jääkaapin ovet katapultattujen lihapullien sijaan hammaslääkäriaikamuistutuksista, kerhoaikatauluista, lukujärjestyksistä, perhekalenterista, ostoslistoista ja kaverisynttärikutsuista.

Omia ajatuksiaan toisinaan ääneen sanoittamalla tulee kuitenkin ymmärtäneeksi asiain todellisen laidan - etteivät ne kaikki ajatukset (tai metatyö) niin kauhean ihmeellisiä tai pohtimisen arvoisia ole.  Että ehkä niistä voi myös päästää irti.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)


keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

TUTTI JÄI NAANTALIIN

3 kommenttia Share It:

Bongasin jokin aika sitten Muumimaailman Instagram-tililtä kuvan Muumimamman tuttikattilasta, Muumitalon alakerrasta löytyvästä tuttien viimeisestä leposijasta. Meillä tuttivieroitus on ollut kammotuksutulla pitäis-listalla jo kuukausia, mutta koska riippuvuus ja rakkaus siihen oli ehtinyt kasvaa jo kovin suureksi, siirsimme me sitä aina myöhäisempään ajankohtaan. Huomiseen. Ensi viikkoon.

Teimme eilen aikataulujen venyessä varsin pikaisen reissun Naantalin Muumimaailmaan (siitä lisää myöhemmin), ja Muumitalo-kierroksen jälkeen kysyin alakerran aulassa kuopukselta, josko hän olisi valmis jättämään tuttinsa. Ensin hän puisteli päätään ja tarrasi tiukasti tuttinauhaansa kiinni, mutta kun näytin kaikki kattilassa lepäävät tutit ja sanoin, että etköhän sinäkin olisi jo niin iso poika että voisit jättää tutin Muumimamman tuttikattilaan, näytti hän hieman epäröivältä. Tiukka ote heltisi. Hän kurkisti kattilaan, otti tutin suustaan, katseli sitä hetken, päättäväisesti laittoi sen kattilaan ja vilkutti hyvästiksi. (Oravavauvoille antamista, vauvoille tutin jättämistä ja iso poika-mantraa olimme toki kokeilleet aiemminkin - tuloksetta.)

Pidimme omat maailmanmestaruustuuletukset (tai siis minä pidin) ja tyyppi kävi heittämässä yläfemmat Muumien kanssa kuistilla. Nuuskamuikkunen onnitteli, kun kerroin, miten historiallisesta hetkestä on kyse, ja onnesta muikea 1 vuotta ja 8 kuukautta vanha paistatteli suosiossaan.

Tuttia ei ole kyselty sen koommin.

Nämä tällaiset hetket ja siirtymät tuntuvat juuri niiltä asioilta, joita ei vain voinut ymmärtää ennen vanhemmaksi tuloa - että kuinka tutin jättäminen teemapuistoon voi vaikuttaa näin voimaannuttavalla ja iloisella tavalla. Meille se ei ollut pelkästään purentaan epämieluisalla tavalla vaikuttava pala kumia, ja juuri siksi siitä luopuminen tuntuu isolta, isolta virstanpylväältä.

Kiitos Muumit. Kiitos Muumikattila. You (totally) made my day.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)


tiistai 5. heinäkuuta 2016

VELJEKSET KUIN ILVEKSET

Ei kommentteja Share It:

Kunnioitettavaan vuoden ja kahdeksan kuukauden ikään ehtinyt kuopus on lunastanut paikkansa sisarparvessa. Erityisen hyvin - ja huonosti - hän viihtyy itseään reilun puolitoista vuotta vanhemman veljensä kanssa. Autot ja Kätyrit ovat yhteinen kiinnostuksenkohde, ja vaikka yhteisiä sanoja ei juuri  (vielä) ole, niin suurimman osan aikaa leikki soljuu sulassa yhteisymmärryksessä. Eniten riitoja aiheuttavat Salama McQueen-pikkuautot, joita meillä on kolme, mutta joista ei tunnu riittävän kahdelle leikkijälle. Koskaan. 

Lupasin tällä viikolla puhua vaatteista ja asuista enemmän, ja mitä tulee poikien asuihin ja vaatekaappeihin, täytyy myöntää, että minä harrastan äärimmäisen paljon samistelua - samat NOSHin tiikerit, tähdet, farkut, Vimman lettilippikset, vinoraidat ja Mainion Visiot löytyvät kummankin vaatekaapista. Toisaalta minulle jossain määrin on kyse hyväksi koettujen suosikkien säilyttäminen kierrossa pidempään - isoveljen vanhat vaatteet kun jossain määrin päätyvät vielä pikkuveljen käyttöön. 


Kuopuksella ei tietysti suuren suuria ajatuksia ole omista asuvalinnoista, ja kolmevuotiaskin on verrattain (vrt. viisivuotias isosisko....) sovinnollinen pukeutuja. Poikien allergioiden ja atooppisen ihon vuoksi meillä suositaan pehmeää luomupuuvillaa ja luonnonmateriaaleja noin yleensäkin, ja poikien vaatekaapit koostuvatkin pääasiassa NOSHista, Mainiosta, Papusta, Meandista ja Polarn O. Pyretistä. 


3,5-vuotias tykkää hurjista autoista, tiikereistä, punaisesta, vihreästä ja oranssista, ja hänen suosikkivaatteensa ovat - uskokaa tai älkää - farkkuja. (Tässä hän lienee tullut isäänsä - sekä hänen isällään että vaarillaan on rennot mökki-ja kotifarkut, siis lähestulkoon aina farkut jalassa.) BloPPshopista löytyneet Leviksen second hand-farkut ovat nousseet supersuosikeiksi - ovathan ne  a) falkut ja b) samanlaiset kuin isillä

Allu: ribbipaita Polarn O. Pyret, haaremihousut Mainio (saatu Lilla Companysta), tennarit Cienta, farkkulätsä Polarn O. Pyret. Armas: tiikeripaita NOSH, farkut second hand / BloPPshop, kengät  Bump It Clog / Crocs (saatu), lippis Vimma (saatu Lilla Companysta). 

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)

Sis. mainoslinkkejä


maanantai 4. heinäkuuta 2016

YKSI LEMPPARIASUISTA

2 kommenttia Share It:


Voin varmaan sanoa, että osapäiväinen paluu kouluun ja keikkatyöt koulun ulkopuolella katkaisivat vuosien velouroloasu-kumisaapas-hätänuttura-bravuurini. Tai no, hätänuttura jäi, mutta velour puistattaa. Ja hyvä niin - aika aikaansa kutakin.

Minulle vaatteissa tärkeintä on eittämättä mukavuus ja rentous. Käytän aniharvoin farkkuja ja ostan alusvaatteenikin liian isoina, koska en voi sietää kiristäviä, painavia, hankaavia tai siis ylipäänsä miltään tuntuvia saumoja. Imetys jossain määrin vielä sanelee asuvalintoja ja kevään aikana tulleet viisi ekstrakiloa elintasoa tuntuvat ja näkyvät - ehkä arkiset vaatevalintani ovat tavallistakin rennompia.

Pidemmittä puheitta: yksi viime viikkojen lemppariasukokonaisuuksistani! Vimman lettileggareita himoitsin, öhm, kaksi vuotta, ja vaikka ne legginsseinä ovatkin ehdottomasti tavallisen mukavuusrajani ulkopuolella, päätin minä repäistä - ystäviltä synttärilahjaksi saadun Nudge-lahjakortin turvin, haha! Korvikset ovat Poola Katarynan, neuletakin bongasin Prisman alerekistä kympillä viime syksynä ja mekko on (yllätys, yllätys) NOSHin kevään mallistosta. Olen jotenkin tosi ihastunut tähän ryhdikkääseen mutta unelmanpehmeään Linda-collegemekkoon. Sen eläväinen pinta ja lyhyet hihat toimivat kesälläkin, mutta eilen rankkasateen sattuessa vetäisin sen päälle väljän neuletakin. Tykkään, vaikka pitkään arvoinkin, kehtaisinko ostaa mekkoa sen lyhyehkön mitan vuoksi (tai ehkä oman pituuteni takia, haha).

Tässä mietin, että voisin ottaa kunnianhimoiseksi tavoitteeksi julkaista tällä viikolla enemmän asuja - omia ja muiden perheenjäsenten. Jos sitä sosiaalisen paineen alla tulisi uhmattua hätänutturaa... Vai?

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 


lauantai 2. heinäkuuta 2016

MANSIKOITA JA MEDITAATIOTA

Ei kommentteja Share It:



 



Kesä, lämpö ja loma. Marraskuun pimeät loskapäivät, työkoneen äärellä valvotut pitkät yöt ja aamuseitsemästä iltayhdeksään kestävät lennokkaat päivät tuntuvat kaukaiselta muistolta vain. Kostea ja tervantuoksuinen puusauna, muovikiuluissa sekoitetut pesuvedet, tunne kiireettömyydestä ja satatuhatta hyttystä kuistilla voittavat mennen tullen kaikki ne pikasuihkut, koko kotiin leviävän kosteuden ja puolialastomana ikkunoiden edessä viuhahtelun vartin aikataulusta myöhässä. 

Olen muutaman kerran kokeillut meditaatiota, mutten ole tuntenut oloani siihen riittävän henkiseksi tai saavani siitä erityistä sisäistä rauhaa - oudot kongin äänet naurattavat, soliseva puro tekee pissahätäiseksi, ja kun hengitän, hengitän niin pirusti että taju meinaa lähteä. 

Kaksi keinoa tepsii kuitenkin aika usein kohdallani: mielikuvamatkat ja hengittely. Hengittely syvään sisään ja ulos. Ärräpäät pääni sisällä muuttuvat hiljaiseksi hyväksynnäksi; nyt vain on niin, että seison kolmen kirkuvan lapsen kanssa ruuhkaisessa hypermarketissa kassajonossa kun kolmevuotiaani muistaakin lainanneensa pankkikorttiani maailmanvalloitusleikkiinsä. On vain on niin, että tenttiviikolla alkaa oksennustauti. Nyt vain on saatana näin. 
Sellaisina hetkinä, toivottoman perbalta tuntuvina aikoina helpottaa myös ajatus niistä onnentäyteisemmistä hetkistä. Kurkku suorana solvauksia suoltavaa viisivuotiasta katsellessa tuntuu tosi helpottavalta muistella ensikohtaamista hänen kanssaan. Ensimmäisiä hymyjä ja aamun lämpimiä halauksia. Palauttaa mieleensä lasten raikuva nauru rannalla kesällä, ylpeä hymy kun polkupyörän apupyörät irroitettiin. 

Aika usein palaan mielessäni myös näihin maisemiin. Rätisevän nuotion ja kuivan luomusiiderin äärelle, tervalta tuoksuvaan puusaunaan loppukesällä, järvelle laskeutunutta usvaa katselemaan. 

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla