Social Media Icons

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Mahdollisesti maailman paras, supertäyttävä lounassalaatti

4 kommenttia Share It:

Kun laitan ruokaa, arvostan ennen kaikkea helppoutta ja nopeutta, mutta monipuolisuus ja tietysti maku ovat asioita, joita omissa ruokabravuureissani vaalin. Minä laitan yleensä kotona jälkiruoat, teen salaatit tai vihanneslisäkkeet ja kausittain leivonkin, yleensä kyllä suolaisia sortteja. Hurahdan aina hetkittäin johonkin, jota minun täytyy kyllästymiseen saakka saada. Ja tällä hetkellä olen (taas) aivan heikkona ystäväni bravuurilounassalaattiin, josta olen tehnyt oman bravuurini, vegenä ja tujumpana vain.

Mahdollisesti maailman parhaan ja hyvin täyttävän välimerellisen salaatin juju on rucolan, aurinkokuivatun tomaatin, fetajuuston, maustetun couscousin  ja kipakan valkosipulisen tsatsikin liitto. Salaatti pitää pitkään nälkää, joten se etenkin viime vuonna ajoi lounassalaatin virkaa. Juuri nyt, uuden koulu-päiväkotiarjen alettua syömme kotona useimmiten enää aterian, joka asettuu välipalan ja iltapalan välimaastoon, ja se monesti on ollut ruokaisampi salaatti (koska lapsemme ovat päiväkodin myötä oppineet rakastamaan salaattia ja etenkin salaattikastiketta, halleluja!).

Ja siis minähän olen kirkkain silmin vakuuttanut lapsille, että tsatsikia voisi pitää miltei salaattikastikkeena. Liekö syynä heidän tsatsiki-ihastukseensa tämä vakuutus vai se, että he itse saavat osallistua sen tekemiseen (maitoallergikko niin ikään pitää soijajoguversiostaan), mutta se on löytänyt taas tiensä arkiruokapöytäämme.



5 henkisen perheen lounassalaatti syntyy seuraavanlaisista ainesmääristä:

3 dl keitettyä couscousia (kuopuksen salaatista tämän jätin pois)
1/2 purkki salaattijuustokuutioita vedessä
rasiallinen kirsikkatomaatteja
puolikas kurkku
pieni pussillinen rucolaa (ja ystäväni muuten juuri vinkkasi, että salaattia kannattaa jatkaa miedomman makuisella jäävuorisalaatilla)
aurinkokuivattuja tomaatteja oman maun mukaan

Kypsennä couscous, pilko kurkku ja tomaatit, pienistä aurinkokuivatut tomaatit, sekoita. Itse en couscousin keittämistä lukuunottamatta lisää suolaa, mutta Henkka vannoo chili-sormisuolan nimeen.

Tsatsiki valmistuu niin ikään nopeasti ja helposti. Useamman päivän satsiin olen raastanut yhden kurkun, lisännyt ripauksen suolaa ja valuttanut ylimääräiset vedet hetken kuluttua pois, laittanut sekaan noin 3 desiä turkkilaista tai bulgarialaista jogurttia ja murskannut joukkoon aivan sairaasti valkosipulia. Isommille lapsille olen tehnyt oman, valkosipulittoman version, ja maitoallergiselle  kuopukselle soijaversion. Kipakan tsatsikin ja pehmeän yrttisen couscoussalaatin liittoa ei muuten kannata rikkoa. Se näet vain toimii.

Salaatin voi niin halutessaan höystää kanalla, kalkkunalla tai esimerkiksi lohella.



sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Mieltä avartava koko perheen menovinkki: Tanssiteatteri Raatikko

Ei kommentteja Share It:

Kuvat Raatikon kuvagalleriasta. 

Kävimme nyt viikonloppuna Vantaalla Tanssiteatteri Raatikon kutsumina isompien lasten kanssa katsomassa lomasta haaveilevasta sirkustaiteilija Pottuwarpaasta ja hänen sirkusprinsessaystävästään Esmeraldasta kertovan Pottuwarvas lomailee-uutuusesityksen, ja täytyy sanoa, että olen ihan tavattoman vaikuttunut. Ja niin olivat lapsetkin. Itselleni vierailu Raatikossa oli ehkä seitsemäs, 4,5-vuotias ja 6-vuotias olivat tanssiteatterissa kolmatta kertaa. 

Olen siinä mielessä onnekas, että meillä oli ala-asteella lastenkulttuurin puolesta liputtava luokanopettaja, jonka kanssa kolusimme teatterit (myös mainitsemani Raatikon liki kaksikymmentä vuotta sitten), museot ja näyttelyt, ja joka sytytti tuolloin innostukseni taiteeseen ja kulttuuriin. Mielestäni vaikuttava, koko kehoa puistatuksina ravisuttava ja suuria tunteita herättävä  näyttely, esitys, elokuva tai kirja on kokemus, jonka soisin jokaisen kokevan. Monta, monta kertaa. Itselleni vaikuttavat teokset ovat avanneet uusia ovia ja ajatuspolkuja, muovanneet minua ja käsityksiäni ympäröivästä maailmasta jollain tavalla.

Eilen kävimme tosiaan katsomassa syksyn uutuusesityksen. Pottuwarvas lomailee on kahdesta sirkustaiteilijasta kertova vuorovaikutuksellinen tanssiteatteriesitys, jossa sirkustaiteilijana ja haaveilijana tunnettu Pottuwarvas haikailee jännittävän ja eksoottisen loman perään. He rakentavat näytöksessä oman seikkailulomansa ja kannustavat yleisönkin mukaan irtiottoon arjesta. Lapsia kannustettiin mukaan rakentamaan ohjelmanumeroita ja yleisön joukossa seikkaili esimerkiksi varpaita napsiva krokotiili! 


Vantaalla sijaitseva (ja myös muualla Suomessa kiertävä) Tanssiteatteri Raatikko on vuodesta 1970-luvulta saakka toiminut lasten- ja nuortentuotantoihin erikoistunut teatteri, jonka esityksissä pääpaino on tanssitaiteella ja -ilmaisulla. Esimerkiksi viimeisimmäksi näkemässämme Pottuwarvas lomailee-esityksessä tämä näkyi selvimmin siinä, kuinka askeettisilla ja yksinkertaisilla lavasteilla luotiin mukaansatempaava, upea ja vaikuttava satumaailma. Kuminen lasten uima-allas toimi niin uima-altaana kuin Loputtoman loman tivolin karusellinakin, ja kahdesta harsoisesta vuodekatoksesta he rakensivat  yhdessä valojen ja musiikin kanssa vaikuttavan, merenalaisen meduusa-kohtauksen. Teatraalinen tanssitaide ja lavasteiden niukkuus jättivät (tälläkin kertaa) tilaa mielikuvitukselle, ja lasten osallistaminen esityksessä toivat esityksen ja tarinan uudelle tasolle - on mielestäni varsin erilaista kokea ja tehdä itse esitystä, kuin vain katsella sitä passiivisena vastaanottajana yleisössä. 

Nauroin itse vedet silmissä machoilevalle, jäätelöstä voimansa saaneelle voimamiehelle, olin pakahtua ylpeydestä kun ujo lapseni uskalsi lähteä sirkusprinsessan kutsumana ketkuttamaan lantiotaan lavalle ja tietysti ihailin valtavan lahjakkaiden ihmisten esiintymistä. Esityksen viesti oli tässä kohtaa elämää - päiväkodin, koulun ja kodin pyhän kolminaisuuden edessä - varsin tarpeellinen ja ajankohtainen: arjesta voi rakentaa seikkailun, ja arkea kannattaakin ajatella eräänlaisena seikkailuna. Kukaan ei voi elää tai nauttia vain lomilla tai elää vain lomaa varten. (Tai niin minä sen tulkitsin!) 

Noin 50 minuuttia pitkä Pottuwarvas lomailee on Raatikon ohjelmistossa lokakuun loppupuolelle saakka, ja esitysaikoja löytyy arkiaamupäivien lisäksi viikonlopuilta. Yli kolmevuotiaille suositeltavan esityksen liput maksavat 13 euroa kappaleelta. Marras-joulukuussa ohjelmistossa jatkuu Supersankarit, jonka kävin viime vuonna katsomassa lasten kanssa. Suositus sillekin!



torstai 7. syyskuuta 2017

Maailman paras hopeashampoo eli opiskelijan budget hack

6 kommenttia Share It:


Opiskelut aloitettuani olen ollut aikaisempaa säästeliäämpi ja tarkempi rahasta sekä kulutustottumuksistani. Minä käytännössä hoidan arjen ruokaostoksista ehkä 80%, ja lastenvaatteiden ja -kenkien lisäksi teen myös mieheni puolesta paljon hänen vaateostoksiaan. Olen aina ollut varsin hintatietoinen, ja tuntuisikin oudolta, jos en tietäisi, kuinka paljon maksaa WC-paperi, käsisaippua, maitolitra, shampoo tai vaikkapa puuropaketti. Hintaa itseään enemmän minua kiinnostaa, tuotteen valmistuspaikan ja -tavan suhde hintaan; maksan mieluusti vähän enemmän reilun kaupan tuotteesta,  avainlippumerkityistä tuotteista, luomupuuvillasta ja mahdollisuuksien mukaan suosin lähituottajia. Laatu on minulle tärkeä ostopäätöstä ohjaava arvo, ja ostan mieluummin vähemmän ja parempaa kuin kymmenen huonoa tai kaappiin jäävää tuotetta. Olen esimerkiksi kymmenen vuoden aikana ostanut peräti kaksi laukkua, ja kummankin käytin loppuun asti.

Osasyynä kitsasteluuni on varmasti konmaritus-projektini. Olen löytänyt kaapeista aivan liikaa kerran kokeiltua, purkkiinsa kuivunutta kosmetiikkaa, lähes käyttämättömiä (ja liian pieniä/suuria/väärän värisiä) vaatteita (heikko kohtani!) joita on säilötty parempia hetkiä varten.

Olen siis ottanut käyttöön kaikki lempivaatteeni, lempiastiani ja raivannut kylpyhuoneen kaapeista kuivuneet putelit. Alunperin päätin, etten hanki uutta tilalle, mutta kun bongasin Facebookin Äitejä tyyliromahduksen partaalla-ryhmästä (joka muuten on hyväntuulisin ja inspiroivin äitiryhmä ikinä) ketjun keltaisista hiuksista ja mielettömiä ennen-jälkeen-kuvia, lisäsin ostoslistalleni Fudgen hopeashampoon. Enkä katunut hetkeäkään. Joku vinkkasi, että Tokmanni myy superpigmenttistä ja tehokkaasti ei-toivottua keltaista sävyä taittavaa tuotetta vajaan 15 euron hintaan, mutta oman purkkini ostin kokeilumielessä kantistarjouksesta (11,90 euroa) pari kuukautta sitten Sokos Emotionista. Ja koska sanoin, että tutkin aina hinnat, niin ainakin viikonloppuna Flamingon Hairstoresta Fudgen hopeshampoo & hopeahoitoaine-setti maksoi alle 30 euroa.

Täytyy sanoa, etten olisi voinut ajatellakaan, että ihastuisin shampooseen näin. En ole kosmetiikan suhteen hirvittävän uskollista tai vannoutunutta sorttia, vaan käytän fiiliksen mukaan varmaan viittä tai kuutta erilaista päivävoidetta, ja hopeashampoitakin on kertynyt kymmenen vuoden aikana kaappeihin jos jonkinlaisia, mutta tämä Fudge oli todellista rakkautta ensisilmäyksellä. Tai ensipesulla. Luulin jo löytäneeni parhaat taittavat tuotteet, vaan vähänpä tiesin!



Hiukseni ovat siis luonnostaan melko vaaleat, ja kuten kuvasta näkyy, olen kasvattanut omaa hiusväriäni takaisin nyt nelisen vuotta. Etenkin aiemmin värjätyt latvat tapaavat taittua elovenaisen keltaisiksi tai oransseiksi, ja olen vuosien varrella kokeillut jos jotain hopeista, latvaan laitetuista suoraväreistä ärhäkän violetteihin maskeihin ja kampaajalla laitettuihin taittaviin kevytväreihin, ilman mainittavan pitkäkestoisia tuloksia. Kaksi viikkoa kampaajakäynnin jälkeen se Elovena on sieltä puskenut (kuten esimerkiksi yllä olevasta ihanan, Espanjaan kesällä karanneen Millan otattamasta kuvasta voi nähdä. Kampaajakäynnistä oli tuolloin aikaa tasan kaksi viikkoa.)



Kinkkisempi juttu sitten onkin, että miten sen eloisan violetin sävyn saa pois kynsinauhoista, hiusrajasta ja korvista. Niin ikään etsinnässä on silottava muotoilutuote, jossa ei olisi lainkaan pitoa, joka ei tuoksuisi miltään, lähmäisi hiuksia ja auttaisi kutrejani kestämään tätä kosteaa syysilmaa. Saa vinkata kommenttiboksiin!



sunnuntai 3. syyskuuta 2017

#Teesitämitärakastat - mun tarina

Ei kommentteja Share It:

Kaupallisessa yhteistyössä UKKO.fi

Olen kirjoittanut tätä blogia 6,5 vuotta. Sinä aikana olen kirjoittanut neljässä eri osoitteessa, tavannut kymmeniä mielenkiintoisia ihmisiä, päässyt tekemään ja kokemaan huikeita juttuja erilaisista workshopeista tehdasvierailuihin, olen istunut kilpa-auton kyydissä kahdensadan kilometrin tuntivauhdissa, lehtikuvauksissa ja ottanut kantaa ajankohtaisiin asioihin eri medioissa. Olen ollut kohtalaisen avoin uusille jutuille ja keväällä heittäydyin vapaapudotukselta tuntuvaan projektiin, hain miltei 1500 ihmisen tavoin koulutusohjelmaan, joka ei lupaa töitä valmistumisen jälkeen tahi kovia kuukausipalkkoja. Yhtä olen kuitenkin pelännyt enemmän kuin mitään muuta: Y-tunnusta.

Kun elämäntilanteessa on paljon liikkuvia palikoita pienistä lapsista uusiin uriin ja opintoihin, olen tietoisesti halunnut pitää työkuviot mahdollisimman helppoina ja joustavina. Bloggaaminen on mahdollistanut lisätulot kotoa käsin, omassa aikataulussa ja itselle sopivalla tavalla; saan tehdä työtä, jota rakastan, ja kirjoitan ja kuvaan kun haluan, mistä itse haluan ja silloin kun minulle sopii. Tietysti esimerkiksi kaupallisten yhteistöiden suhteen on selvää, että niille on asetettu tietyt aikaikkunat, mutta sillä, teenkö hommani valmiiksi maanantaiaamuna vai torstaiyönä, ei ole väliä. Blogeissa kaupalliset yhteistyöt ovat varsin kausiluontoisia ja ne elävät kuukausittain ja vuosittain, eli tulot ja tehdyn työn määrä vaihtelee ainakin minun tapauksessani hyvinkin paljon. Parhaana vuotenani laskutin liki kuusi kertaa enemmän kuin esimerkiksi kuluneen vuoden aikana.
Sitoutuminen kuukausittaisiin maksuihin, tulojen arvioiminen ennakkoon tai paperitöiden tekeminen ei ole mun juttuni, ja kuten todettu, tässä kohtaa elämääni arvostan riskittömyyttä ja joustavuutta, joten jo vuosien ajan olen käyttänyt UKKO.fi-laskutuspalvelua erilaisten töideni laskuttamiseen. Kuvankäsittelyohjelman lisenssiä ja domainia lukuunottamatta minulla ei ole kuukausittaisia kuluja, ja laskutuksesta kiinteitä kuluja ei ole laisinkaan, sillä eläkevakuutusmaksut ynnä muut menevät laskutuksen mukaan. Jos ei ole laskutusta, ei ole kulujakaan. Se on helppoa ja vaivatonta sekä minun että asiakkaideni kannalta, sillä laskutuspalvelun käyttö on mahdollistanut yhteistyön myös pienempien toimijoiden ja yrittäjien kanssa, joilla ei olisi resursseja ottaa minua palkkalistoilleen ja joiden kanssa yhteistyöt jäisivät siis tekemättä.

Yksi parhaimmista ominaisuuksista, joka UKKO.fi:ssä on, on reaaliaikainen kirjanpito. Näen hallintapaneelistani kaikki heidän kauttaan laskuttamani laskut; erääntyneet, erääntyvät, maksetut, luonnoksetkin. Kun esimerkiksi päivähoidon asiakasmaksujen määrittämistä tarvittiin tulotietoja, sain  koko kuluvan vuoden sivutulot yhdellä napin painalluksella printattua liitteiksi. Nyt opintotukiaikana arvostan tätä joustavuutta vieläkin enemmän, koska opintotuen (minimaalisen pienet) tulorajat asettavat laskutukselle oman kattonsa. Pystyn seuraamaan tulotietojani nopeasti ja laskuttamaan sekä nostamaan palkkoja itselleni sopivassa tahdissa. Myös verotuksen kannalta homma on selvää: UKKO huolehtii kaikista kuluista puolestani. Laskuista pidätettävä 5% palvelumaksu on minusta ollut oikein hyvä diili tästä mielenrauhasta ja joustavuudesta. Voin tehdä sitä, minkä parhaiten osaan.

Lainsäädäntöön tehdyt, kevytyrittäjien työttömyysturvaa heikentävät uudistukset keväällä epävarmassa tilanteessa puistattivat, sitä en käy kiistämään. TE-toimistoni mukaan (soitin tietysti kauhuissani) päätoimisena opiskelijana tilanteeni on kuitenkin suhteellisen turvallinen. Ja sitä se kuulemma oli hoitovapaallakin.



Moni teistä ehkä huomasikin, että hiljennyin kevääksi opintojen äärelle. Erityisesti keväällä arvostin työkuvioideni joustavuutta; sain viettää parhaan vireystilani tunnit pääsykoeaineistoa lukien, ja toisaalta sen jälkeen nollata päätä tekemällä jotain ihan muuta. Minun ei tarvinnut anoa vapaata, vaihtaa kenenkään kanssa vuoroja tai jättäytyä kokonaan pois, vaan saatoin jatkaa töitä erilaiseen, itselleni sopivaan tahtiin.

Ennen kaikkea UKKO sopii minulle siksi, että se todellinen ammatillinen kunnianhimoni tai uranäkymät suuntautuvat toisaalle. Olen saanut tästä todella paljon (ja nyt ikäväkseni en puhu rahasta vaan immateriaalisista asioista kuten ystävistä, kokemuksista ja esimerkiksi itseluottamuksesta kirjoittajana ja viestijänä), mutta vastoin monien muiden bloggaajien tavoitteita haaveilen päivätyön jättämisen sijaan vakituisesta, mielenkiintoisesta työstä jota rakastaisin. Kun pari vuotta sitten menin aikuislukioon, oli haaveissani lähteä opiskelemaan viestintää (jonka tosin aloitan vain sivuaineena ensi viikolla). Minulle on siis jo ollut vuosia selvää, että haluan jatkossakin vaikuttaa ja olla vaikuttaja, mutta erilaisissa kanavissa, ja se on ennen kaikkea bloggaamisen ja sen kautta kokemieni upeiden juttujen mahdollistamaa. Tämä on minulle paljon enemmän kuin sivutyö, mutta tämän pitäminen vain sivutyönä on vapautta valita ja olla joustava. Ja juuri näitä samoja ominaisuuksia arvostan myös laskutuspalvelun käyttäjänä ja freelancerina.

Psst! Lisää kevytyrittäjyydestä löytyy Kevytyrittäjyys-sivulta täältä. Seuraathan UKKOa myös sosiaalisessa mediassa? Facebook-sivut löytyvät tämän linkin takaa, ja löytyypä UKKO myös Instagramista.



maanantai 28. elokuuta 2017

Viimeisen lomapäivän iltana

2 kommenttia Share It:
Nokkelimmat pokkelimmat ovatkin huomanneet, että blogi on päivittynyt säännöllisen epäsäännöllisesti. Yhtenä ja suurimpana syynä on oikeasti ollut tarve pitää vähän taukoa kaikesta rankan kevään jälkeen. Luonnoksissa on valtavasti juttuja maan ja taivaan väliltä (no, ei ihan, mutta vaaleanpunaisesta makkarista, vanhemmuuden tähtihetkistä, kouluun menemisestä ja koirasta ainakin). Yksi niistä on tämä

Viimeistä lomapäivää viedään. Kolme viikkoa päiväkotielämää on takana päin, ja huomenna täytyisi rientää orientoitumaan kouluhommiin. Ennakko-odotukset viikoilta yksin kotona päiväsaikaan olivat aika erilaiset. Taisin kirjoittaa kalenteriini Netflix and chill. Tirsk tirsk. Tosi asiassa viimeisellä lomaviikolla olen...

Nimikoinut, nimikoinut, nimikoinut ja nimikoinut. Ja pyykännyt, pyykännyt, pyykännyt. Paljonko kolme lasta muka tekee pyykkiä päiväkodissa?

Heltynyt tuhat kertaa antamaan juustoa, maksamakkaraa ja puutarhavadelmia tämän katseen nähdessäni:



Rynnännyt sadepäivän aamuna kauhuissani kauppaan etsimään 4,5-vuotiaalle kumisaappaita, tietysti itseäni ruoskien, koska ulkoiluhan on tietysti varustekysymys. Ja varustehuolto, niin, se on mun juttuni. Autossa muistin, että ostin samanlaiset kumisaappaat kolme viikkoa aiemmin. Siellä ne päiväkodin kumisaapasparkissa odottivat nimikoituina.

Lohduttanut öisinkin (päiväkoti)ahdistustaan itkeviä lapsia (ilmeisesti kyseessä on kuuluisa kakkosviikon reaktio), maanitellut kolmevuotiasta pois sängyn alta 07.20 maanantai-aamuna, lahjonut, rukoillut, tsempannut. Olen pidätellyt kyyneleitä irroittaessani päiväkodin eteisessä minuun kauhuissaan tarrautuvia lapsia ja vakuutellut, että iltapäivällä nähdään. Perjantaina he juoksivat onneksi jo kilpaa soittamaan ovikelloa.

Olen pelännyt, että teenkin kaiken ihan väärin. Että olen mokannut ja pahasti. Olen itkenyt päiväkodin portilla, kotona yksin lounaalla ja Prisman kassajonossa. Olen myös itkenyt onnesta. Meidän lapsia hoitavat ihanat tyypit.

Sain kutsun vanhempainiltaan. Olin kuolla ylpeydestä ja liikutuksesta. Itkin taas. Kävin siellä vanhempainillassa. En itkenyt. Mietitte kuitenkin.



Leikkinyt hammaskeijua. Hammaspalkkioksi ostamani Lego Friends-paketin kasaamisen jätin kyllä suosiolla Henkalle. Not my regular cup of coffee.

Olen koonnut valokuva-albumin päiväkotiin vietäväksi, ja tullut todenneeksi että a) itsestäni ei liiemmin ole spontaanisti otettuja kuvia (paitsi niitä joissa ahdan kakkua suuhuni juhlissa silmät kiinni ja huonossa ryhdissä) b) hämmentävän monissa kuvissa komennan tuimasti jotakuta tai pyörittelen silmiäni.

Olen löytänyt täydellisen ja maailman parhaimman hopeashampoon. Toistaiseksi selvitystyön alla on, kuinka violetin värin saisi pois kynsistä. Ja hiusrajasta. Ehkä ensimmäiseksi kynsistä. Näytän hypotermia-potilaalta.

Tapasin uusia ihmisiä, ja unohdin nimeni kun sitä kysyttiin. Siis oman nimeni. Kyllä hävetti.

Tehtiin oman lapsuutemme herkkuja, kuutamokiisseliä ja vispipuuroa (tosin punaherukoista ja speltistä). Ne eivät varsinaisesti nostattaneet heissä riemunkiljahduksia.

Kävin opiskelijariennoissa, eli istuin tunnin sateessa, juoksin vastentahtoisesti yhteisleikeissä ja palelin, skippasin jatkot ja lähdin kotiin lauantaisaunaan - ja vilustuin silti. Puuttuva festari/abiristeilygeeni nosti taas päätään. Täti-ihminen täällä vaan, hei!


Katsonut Ally McBealia ja aloittanut Urho Kekkosen päiväkirjakokoelman ensimmäisen osan lukemisen. Kuvan 25 eurolla mökkikirppikseltä löytynyt muotokuva liittyy asiaan.

Vietimme spessupäivän 4,5-vuotiaan kanssa, jota pohjustimme sanomalla, että nyt voi tehdä melkein mitä tahansa. Hän ehdotti pikamatkaa Espanjaan ystävien luo, mutta onneksi hyvänä kakkosena oli kirjastoreissu. Luimme myrkkykäärmeistä, dinosauruksista ja kilpa-autoista, hankimme hänelle oman kirjastokortin ja hän sai lainata lastenkirjaosastolta yhden kirjan.
Loppu onkin legendaa: hän valitsi kirjan, joka kertoo 80-vuotiaasta homopariskunnasta, jota ei huvita viettää joulua, ja joiden parisuhde on muuttunut arkisen harmaaksi. Kirjassa he seikkailevat riennoissa, syövät pohjattomia kakkuja ja toinen rakastuu petolliseen gigoloon, mutta palaa sitten tutun ja turvallisen kumppaninsa luo. Hän. Löysi. Sen. Itse. Lastenosastolta. En tiedä, ehkä vaihtelu tosiaan virkistää - iltasaturepertuaarissa siis.

Join pressitapahtumassa kuohuviiniä ja tapasin kavereita. Sitten hyppäsin metroon ja palasin arkeen, eli ostin Lidlistä margariinia ja rintaliivit, astuin koiranpissalammikkoon kotiovesta sisään astuessani ja menin nukuttamaan pulputtavaa (melkein) kolmevuotiasta. Eli liimasin niitä hemmetin nimikointitarroja hämärässä lastenhuoneessa.

Pesin sunnuntaipäivänä mielenosoituksellisesti kaksi kuivaushuoneellista pyykkiä (ja ihmettelin lukuisia kertoja, miksi vaatteistani puuttuu nimitarra! Että mistä kaikki nyt tietävät, että tämä on Annan paita!), kylpyhuoneen lattiasta kattoon höyrypesurilla ja hinkkasin keittiön joka ainoan kaakelin puhtaaksi sillä samalla höyrypesurilla. Marttyyrikruunu painaa edelleen otsaa.




sunnuntai 27. elokuuta 2017

Sunnuntaisin tapahtuu suurenmoisia asioita

Ei kommentteja Share It:


Lempiviikonpäiväni on aina ollut sunnuntai. Sunnuntaiaamuisin nukkuva kaupunki on ihastuttava. Levollinen ja hiljainen. Sunnuntailehdessä ja höyryävässä aamukahvissa on aina ollut jotakin aivan erityisen hienoa. Niin, minä pidän sunnuntaipäivistä, erityisesti nyt, kun lapset ovat arkipäivät hoidossa ja me olemme (toistaiseksi) viikonloput kotona. Pitkän viikon päätteeksi on ihana vaan olla kotona, tehdä viikkosiivousta, pakata kassit ja reput tulevaan viikkoon, katsoa pitkään lasten kanssa aamun lastenohjelmia ja latailla akkuja.

Tähän sunnuntaihin mahtui kuitenkin yksi suuri ja merkittävä virstanpylväs. Kuusivuotiaan heiluva hammas lähti irti välipalalla. Hän juoksi kunniakierroksen kodin läpi, kikattaen ja onnellisena kiljuen. Hän halusi hampaasta kuvat, koska halusi kertoa tästä suurenmoisesta päivästä (suora lainaus) Espanjaan muuttaneille ystävilleen.

Erityisesti tällä viikolla on tuntunut siltä, että päivät ovat olleet pitkiä mutta vuodet lyhyitä. Yksi syy saattaa tosin olla se, että sain viimein printattua lasten kastekehyksiin vauvakuvat. Että jos mietitte nimiäislahjoja, niin vauvakuvakehystä parempi idea saattaa olla hammasrasia (vaikka maitohampaiden säilöminen onkin mielestäni vähän kyseenalaista). Toisilta niiden täyttäminen vie näet yhtä kauan.




sunnuntai 13. elokuuta 2017

Ensimmäinen päiväkotiviikko ja miten se meni noin niinku omasta mielestä

Ei kommentteja Share It:


Huh. Ja huh. Jotenkin ajattelin, että tämä uusi vaihe elämässämme - kuuden vuoden kotiäitiyden päättyminen ja päiväkoti-ja eskaritaipaleiden alkaminen - olisi sellainen tunnelmallinen ja vatsanpohjaa kutitteleva siirtymäriitti, jota kaihoisana muistelisimme. Mielessäni jo näin, kuinka päästän kädestä irti (ainakin symbolisella tasolla), hyvästelen heidät portilla ja kuivaan silmäkulmani. Kuinka aamuaurinko saisi pellavaiset kiharat hohtamaan ja kuinka suurina päiväkotireput keikkuisivat pienten (ja valtavan onnellisten) nuppujeni harteilla. Siinä me sitten vaihdettaisiin vielä ne viimeiset, rakastavat katseet, joilla viestittäisimme toisillemme, että kaikki menee hyvin.

Ja paskat.

En suoraan sanottuna edes muista, mitä heille ensimmäisenä aamuna puin päälle. Nimikoin vaatteita silkkiteipillä ja permanenttitussilla puolille öin, heräsin aamulla sairaan väsyneenä ja tsemppasin lastenohjelmien äärellä koomaavia lapsia kohti eteistä, koska tietysti minulla oli samaisena aamuna ennen päiväkotia vielä akuutti hammaslääkäriaika keskustassa neljä viikkoa jatkuneen tauottoman säryn vuoksi. 4,5-vuotias rallateli iloisena kenkiä pukiessaan Antti Tuiskun Rahan takii-biisiä: oi oi oi oi, elämä on julmaa, mun on pakko twerkkaa, että saisin fyrkkaa... joten ulos ja juhliin, rahan takii, taas mennään, rahan takii, kello on melkein 07:45.... Minä pidättelin naurua ja taputin kohteliaasti. Ja hoputin.

Kun naama puutuneena, lakananvalkoisena ja kuolemanväsyneenä pääsin päiväkodille (edelleen muuta perhettä hoputtaen), sain nipun papereita täytettäväksi. Samalla selvisi, että erikoisruokavalioiset kuitenkin tarvitsevat lääkärintodistuksen, vaikka olin asiasta nelisen viikkoa aiemmin kysyessäni saanut kieltävän vastauksen. Emme jääneet lounaalle, koska pojillemme sopivaa lounasta ei vielä ollut.

Kotona meitä odotti virallisen näköinen kirjekuori, joka kätki sisäänsä päätöksen täydestä asiakasmaksusta. Saimme kolme viikkoa ennen liitteiden toimittamisen määräajan umpeutumista postitetun päätöksen, jossa kerrottiin, ettemme olleet toimittaneet liitteitä ajallaan. Ja kuinka ollakaan, käsittelijän puhelinaika oli päättynyt kaksi minuuttia aikaisemmin.
Hengitin syvään, soitin kolmeen eri opintotoimistoon kunnes löysin avoinna olevan, pakkasin perheen autoon, tilasin tulostimen täpötäyteen ja ruuhkaiseen ostoskeskukseen, soitin lääkärille, hain tulostimen, hain opiskelija-todistukset, ja koska kukonlaulun aikaan herätetyt tyypit nukahtivat autoon, kävimme myös päivittämässä matkakorttialennukset, hain koulun kirjastokortin ja lääkärintodistuksen. Kotona aloin tulostamaan liitteitä ja aloitin hoitovirhekantelun luonnostelun (long story short: aivan liian harvoin saa suuhunsa kerran hammaslääkärin suussa käyneitä instrumentteja).

Seuraavana aamuna jonotin tunnin kaupungin puhelinpalvelussa päiväkodin pihalla, ja kuulin, että joku oli painanut vahingossa liian aikaisin enteriä. Sitten huomasin kadottaneeni kotiavaimeni. Soitin  kaikki käymäni paikat kauppakeskuksesta opintotoimistoon, postiin ja kylpylään läpi, kauhuissani mietin taloyhtiön lukkojen uudelleensarjoituksen hintaa ja kotivakuutuksen omavastuuosuuden suuruutta, ja tietysti ruoskin itseäni. En jättänyt kotona yhtäkään nurkkaa tai laatikkoa tutkimatta. Koko kesäloman konmarittaneena ja koko elämäni kadonneita tavaroitani etsineenä ei vain tullut mieleen katsoa paikasta, johon ne kuuluvat. Laukun avaintaskusta.

Keskiviikkona löysin 120 silitettävää nimikointilappua, jotka anoppini aikoinaan säästi. Siinä meni keskiviikko. Hetken harmittelin, että ehdin jo tilata saman verran tarraversioita, mutta kolmenkymmenen välikausiasusteen silittämisen jälkeen totesin, ettei se ollut lainkaan hätävarjelun liioittelua. (Siis kuinka paljon kolmella lapsella edes voi olla vaatetta?)
Keskiviikkona kuopus myös kiljui kuin palosireeni päiväunille käydessä. Kettu oli hukassa ja elämä vinossa.

Torstaina alkoi kauan odotettu eskari, ja eskarilainen itse alkupiiriin istuuduttuaan vilkaisi meitä kysyvästi ja pyysi poistumaan paikalta. Niin ikään päivän päätteeksi hän ei kapsahtanut kaulaamme onnellisena jälleennäkemisestä, vaan tuhahti vain: "No vihdoin!"

Perjantain makasin flunssassa kotona, katsoin Ally McBealia ja join chai-teetä. Ensimmäisen viikon viimeisen päivän kunniaksi mentiin jätskille. Vihloi muuten vietävästi.

Ja koska tämän vuoden päivystyskiintiömme ei ole ilmeisesti vielä täynnä, lähti mieheni tänään liimauttamaan leikkien tuoksinassa auennutta takaraivoa Lastenklinikalle.

Onneksi viikkoon mahtui paljon hyvääkin:

Päiväkodin ja eskarin henkilökunta vaikuttaa todella ihanalta, ja päiväkodille on ollut kiva mennä. En voisi enkä aio esittää, että päiväkoti olisi meille vain paikka, jossa lapsia hoidetaan, kun emme itse siihen päiväsaikaan kykene. Minulle kyse on vastavuoroisesta, tunnustuksellisesta ja luottamuksellisesta kasvatuskumppanuudesta.

Soitin puolentoista tunnin Skype-puhelun ystävälle Espanjaan - ilman lapsia ja viinin äärellä. Oli niin paljon puhuttavaa, ja vielä jäi niin paljon puhuttavaa. Jos on sama kengänkoko, lapsiluku ja lämmin suhde sekä politiikkaan että Emmerdaleen, niin sielunkumppanuutta voi vaalia myös tiskaamisen ja viinin juomisen ohella etänä (tai siis mä katselin kun hän tiskasi).

Jotenkin ajauduin NOSH-kutsuilla tilanteeseen, jossa en ostanut mitään (vielä), ja jossa keskustelu ajautui luomupuuvillasta sote-uudistukseen. Lupasin tulla jatkossakin paikalle.

Söin ihan taivaallisen ihanaa porkkakakkua.

Sain ensimmäisen kouluviikon ohjelman. En kyllä tiedä, onko se kauhean hyvä juttu, koska siihen oli kirjattu kuudet juhlat - siis enemmän kinkereitä, kuin joilla olen viimeisen KUUDEN VUODEN aikana ollut.

Kävin lenkillä ystävän kanssa. Raasu joutui kyllä kuulumisia kysellessään tämän saman tykityksen uhriksi.

Katselin salamointia ja puista repeileviä oksia parvekkeella kiitollisena siitä, että minulla ei ole minkäänlaista festari-geeniä, ja etten siis about kaikkien muiden tuttujeni tapaan ollut Flow'ssa.

Ensimmäistä kertaa kuukausiin en nähnyt unta Paavo Lipposesta. (Hänen roolinsa pääsykoeainestossa teki mitä ilmeisimmin lähtemättömän vaikutuksen, koska hän on seikkaillut yrmeänä unissani huhtikuusta saakka.)

Löytyykö ruudun takaa muita päivähoidon tai esiopetuksen aloittaneita? Miten on lähtenyt käyntiin? Entä te päivähoidon konkarit, onko teillä antaa hyväksi havaittuja life hackseja? Paljastakaa heti!