Social Media Icons

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Pystyviikattuja vaatteita ja säilytystilan maksimointia

1 kommentti Share It:



Sisältää saatuja tuotteita 

Meillä asuu kotona kaksi siivoustottumuksiltaan erilaista ihmistä. Kun minä aloitan suursiivouksen, avaan kaapit, laatikot, lipastot, tutkin varanappipussukat ja epämääräiset laatikot. Lajittelen Barbien kengät, irtonaiset Pet Shopit ja muovidinosaurukset omiin laatikoihinsa, lajittelen vaatteet väreittäin ja käyttökertojen mukaan kaappeihin. Kodin pintojen suhteen olen suurpiirteisempi - tasoilla saattaa  olla (ja onkin) tavaraa, mutta siistit kaapit antavat minulle itselleni tunteen jonkinlaisesta elämänhallinnasta, vaikkeivat ne ulospäin näykään. Mieheni sen sijaan kerää lelut yhteen kasaan, vaatteet toiseen, pyyhkii tasojen päällä pyörivät tilpehöörit sekatavaralaatikoihin (jotka muuten sisällöltään muistuttavat erehdyttävän paljon laukkujeni pohjalla pyörivien tavaroiden sekamelskaa) ja imuroi sitten. Nyssykät, kasat ynnä muut hän siirtää kaappiin - jonka minä sitten joskus räjäytän.

Olen viimeisen vuoden aikana varsin perusteellisesti käynyt läpi kaappeja, luopunut turhista tavaroista ja oikeasti miettinyt, josko ne oikeasti tuottavat minulle jonkinlaista iloa. Siispä sanoin aikaa sitten pieneksi jääneille vaatteille, vielä yhden käyttökerran kestäville rintaliiveille ja puolityhjille, kuivettuneille käsivoiteille hyvästit. Hankalampaa on kuitenkin ollut oikeasti keksiä jokin oikea paikka jäljelle jääneille tavaroille. Meillä ei esimerkiksi ole lainkaan siivouskomeroa ja makuuhuoneiden vaatesäilytystila on hyvin rajallinen kun taas keittiössä, eteisessä ja kylpyhuoneessa säilytystilaa on tyhjiksi hyllyiksi asti.




Ja nyt kun olen taustoittanut ja esitellyt ongelmani, voinen kertoa ratkaisunkin. Tai en ehkä ratkaisua, mutta askeleen oikeaan suuntaan: Plastexin eri kokoiset, pinottavat, umpinaiset ja pehmeät kantokorit (saatu). Etenkin makuuhuoneen vaatekaapeissa erityisen käteväksi olen kokenut kapeat mutta pituussuunnassa syvät korit (tilavuus 10 l), jotka mahtuvat paitapinon viereen (toista paitapinoa kun ei mahtuisi), ja joihin saa sullottua säilytyskorillisen sukkahousuja. Tai joihin juuri mahtuvat ne hilpeimmät, millimetrin mittaiset tilpehööriasiat joita vaaleanpunainen lastenhuone on pullollaan, ja jotka on laitettava eri laatikkoihin, koska ne katogorisesti eroavat toisistaan merkittävällä tavalla. Kyllä te tiedätte.



Saimme tosiaan Plastexilta pinottavia ja tyhjinä sisäkkäin meneviä eri kokoisia muovikoreja, jotka ovat palvelleet mitä moninaisempia tarkoituksia Duplo-säilytyksestä kurakenkien varastointiin. Saatavilla on useita eri värejä, kokoja ja suurimpaan osaan koreista on saatavilla myös kannet. Kannet ovat sikäli kätevät, että ne paitsi suojaavat laatikon sisältöä pölyltä ja vandaaleilta, mutta tekee niistä myös päällekkäin pinottavia.



Poikien huoneessa nappasimme alimmat hyllyt liukuovien takaa pois ja näin saimme kaikki irtonaiset lelukorit mahtumaan nätisti suljettavien ovien taakse. Ihan erityisen kätevinä olen nämä eri kokoiset säilytyskorit kokenutkin juuri kaappien sisällä. Monet kaapit ovat niin syviä mutta leveyssuunnassa kapeita, ettei paitoja tosiaan mahdu kahta pinoa vierekkäin, ja joiden taakse kuitenkin jää 10-15 senttiä hukkatilaa. Pienimmät korit ovat ihan parhaita juuri vaatepinojen taakse tai viereen laitettuina, koska niihin mahtuvat juuri päivittäin käytössä olevat, mutta pieneen tilaan sullottavat vaatteet, joiden rypistymistä ei tarvitse pelätä: sukkahousut, alus-ja välikerrastot, rintaliivit ja niin edelleen.

Vaatesäilytyksen vähintään yhtä suuresti on mullistanut pystyviikkaus. En usko vaatteiden lepäävän tai kiitä hameitani päivän päätteeksi, mutta etenkin vetolaatikoissa pystyviikkauksella on helpompaa mahduttaa enemmän vaatteita siistimmin samaan tilaan ja laatikon avaamalla näkee aina, mitä kaikkea siellä onkaan. Tunnen aina ihan tavattoman huonoa omaatuntoa löytäessäni kerran tai kaksi käytettyjä vaatteita, jotka vain yksinkertaisesti ovat hautautuneet alimmaksi kerrokseksi vaatekaappiin. Problem solved!

Kaikki saatavilla olevat kantokorit, tarkemmat tuotetiedot ja oheistarvikkeet (kannet) löytyvät täältä. 



perjantai 17. helmikuuta 2017

Äidin syyllistyslaulu

4 kommenttia Share It:

Tiedättekö, en oikeasti koskaan uskonut siihen, että totuus tulee lasten suusta, ennen kuin lapseni oppivat puhumaan. Ja silloinkin olen pyytänyt ihmisiä kuuntelemaan heitä tietynlaisella suodattimella. Erityisesti keskimmäisemme, vanhempi poikamme, on varsinainen satusetä, joka kertoilee silmät lautasen kokosina ja alahuuli väpättäen nyyhkytarinoita bussipysäkeillä ja kaupan kassoilla kaikille, jotka ovat niitä valmiita kuulemaan. Hän kertoo kokonaisia itse keksimiään tarinoita ja on omien sanojensa mukaan mm. syntynyt dinosaurukseksi, toisinaan väsynyt koska on karhujahdissa öisin, ja asioista kysyttäessä hän vastaa aina väistellen ja kaarrellen. "Vielä saatan asian tietoonne", "se käy vielä ilmi", "ettepäs tiedä, mikä teihin sitten käy". Tähän olen tottunut. Suodatan juttuja kolmipäisistä kerhonohjaajista ja isästä, joka ei ole kahteen vuoteen antanut aamupalaa.

Kestän sen, että olen uhmaraivon iskiessä tyhmä, inhottava - tai mikä pahinta: kolmevuotias. Mutta välillä kolahtaa. Joskus sisintä viiltää niin, että jää vain haukkomaan henkeään ällistyneenä. Ne ovat hetkiä, jolloin tunnistaa itsensä kuvauksesta, imitaatiosta tai sananparresta. Tällä viikolla kävi niin. Istuin ruuhkassa kelloa vilkuillen. Olimme tulossa kirjaston teemapäivästä kotiin ja mielessäni kertailin, että ajan auton oven eteen, kannan lapset ylös ja juoksen hakemaan reppuni. Juoksen autoon ja kuuntelen äänikirjani loppuun, jotta voin esitellä kirjani koulussa (ja muuten ehdin, olin valmis kreivin aikaan, klo 16.59). Tämän rentouttavan mielikuvaharjoitukseni katkaisi suloäänellä takapenkiltä hiljaisena kantautuva laulu:

Äiti lähtee kouluhun 
Kouluhun
Kouluhun
Äiti lähtee kouluhun 
Sinne menee vaan
Kamala kiire jo on
Kiire jo on
Kiire jo on
Kamala kiire on
Ei ehtis olla ruuhkassa
Äiti kyllä hermostuu
Hermostuu
Hermostuu
Ilman ei voi valmistuu
Ei voi valmistuu
Kyllä aikaa on lomalla 
Lomalla 
Lomalla 
Aikaa on sitten lomalla
Tai ylioppilasjuhlissa

Maijan karitsa ei voi enää koskaan kuulostaa samalta. Ei vain voi.



keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Huijari, huijari!

9 kommenttia Share It:

Myönnän. Matalan stressinsietokyvyn perfektionistille alkava kevättalvi on ollut... tuskainen taival tai positiviissävytteisemmin haastava. Tuntuu, että joku on koko ajan kaivannut minua jossain, halunnut minusta jotain. Itse olen kaivannut omaa tilaa ja rauhaa.

Ensimmäistä koetta edeltävänä iltana sain jonkinlaisen hirvittävän stressireaktion. Tuntui, että huoneen seinät kaatuivat päälleni, yöpaita painoi ihoani, vuodevaatteet saivat ihoni syyhyämään ja joka paikkaa poltti. Aamuyöllä paiskasin vuodevaatteeni pakkaseen tuulettumaan, mutta raskas olo ei helpottanut. Unessa näin päätään puistelevat opettajani pettyneinä.

Jokin aika sitten luin huijarisyndroomasta, jossa ihminen uskoo olevansa huonompi kuin toiset ja "paljastuvansa" minä hetkenä hyvänsä. Sellainen olo minulla on ollut lapsuudesta saakka. Painava, raskas, epäaito. Olen aina uuden ihmisen tavatessani varma, että hän näkee lävitseni, että hän näkee sen, mikä minä oikeasti olen - vaikken oikeasti tuntisikaan erityistä tarvetta olla toisenlainen tai esittää mitään. Nauran itselleni ja vitsailen itsestäni, koska pelkään jonkun toisen ehtivän ensin.

Erityisesti tällaisten isojen virstanpylväiden ja näyttöjen edessä huomaan, kuinka epävarmuus minussa nostaa päätään. Kuinka itse sanon itselleni, että ei tämä onnistuminen ole mitään tai verrattavissa mihinkään. Kuinka olisinkaan epäonnistunut, jos olisi kysytty jotain muuta. Kuinka nyt vain kävi hyvä tuuri, ja tuurihan sinällään ei kerro mitään osaamisesta. Minä en oikeasti osaa mitään, ja muut huomaavat sen pian.

Olen viime vuosina kuullut lukuisia kertoja kiertoilmauksin ja suoraan ilmaistuna, että olen väärässä paikassa, väärässä ajassa ja teen asiat väärällä tavalla. Olen liian nuori äiti. Liian paljon kotona. Liian paljon menossa. Liian paljon lasten kanssa. Liian vähän lasten kanssa. En tee oikeita töitä kotona, minun täytyisi mennä oikeisiin töihin. Oikeat työt vievät aikaa lapsiltani, perheeltäni ja parisuhteeltani. En tee mitään kotona, vaan minulla on vain käynyt hiton hyvä tuuri. Olen liian suorituskeskeinen. Olen liian boheemi. Minun täytyisi palata kouluun. Mutta miksi ihmeessä nyt palasin kouluun, kun lapsetkin ovat pieniä ja elämä on edessä? Vielä näen, mitä elämä ja koulu oikeasti on - rankkaa ja vaativaa, eivätkä asiat tipu taivaasta nenän eteen. Vielä huomaan tämän. Minä en osaa oikeita asioita: en leivo, en saa kiksejä joulukoristeista tai nimipäivistä, en tee hilloja, en demonisoi pakastepinaattikeittoa eikä työni ole oikeaa työtä, koska sitä ei tehdä selkänahka ruvella kahdeksasta neljään (päivällä. Yöllä kylläkin.) Perjantaijumpan sijaan luen Kotiopettajaren romaania. Väärin. Vielä näen. Sanokaa heidän sanoneen.

Paineet suoriutua ovat kovat, mutta silti päällimmäisenä on tunne, että mitä teenkin, ei se riitä tai ole sama asia, ei se ole vertailukelpoista. Kaikki kotona lasten kanssa vietetyt vuodet, jotka ennen olivat slarvailua ja laiskottelua, ovat muuttuneet perspektiiviksi ja elämänkokemukseksi, jotka antavat verrattoman kotikenttäedun. Taas huomaan olevani oikeassa paikassa väärään aikaan, ja enemmän kuin mitään, pelkään paljastuvani.

Liki vuosi sitten vietin kavereideni kanssa iltaa meillä syntymäpäivieni merkeissä, ja esittelin heidät toisilleen. Kerroin, mistä heissä pidän, miten olemme tutustuneet ja mitä yhteisiin hetkiin on mahtunut. Kun he monologini päätteeksi avasivat sanaiset arkkunsa kehuakseen minua, liikutuin kyyneliin. He näkivät minut tavalla, jolla itseäni en ole koskaan osannut katsoa, en edes "pakon" edessä. Olin näet vuotta aiemmin saanut lahjaksi lahjakortin life coachille, joka pyysi minua listaamaan elämäni ympyrään asioita, joista olen onnellinen tai jotka tuottavat mielihyvää, asioita, jotka kuluttavat, asioita, joissa voisin olla parempi ja asioita, joissa olen hyvä tai lahjakas. Viimeisimmäksi mainittua mietin kauan. Siis kauan. Mieleeni tuli vain tapa tehdä nättejä pyykkipinoja ja viikata vaatteet nopeasti. Niin ikään pellavaliinojen (joita meillä ei muuten edes ole) hoitamisessa olen ässä. Listaan taisin vielä mahduttaa hiusten letittämisen.

Mutta vaikka kouluun palaaminen ja siellä uusiin ihmisiin (opettajiin ja opiskelijoihin) tutustuminen on tehnyt ihan äärettömän hyvää itsetunnolle, tunnen stressitason noustessa myös pessimistin ja skeptikon nostavan päätään. Epäonnistumisen pelon ja epävarmuuden tunteiden syrjään työntämisen sijaan uskonkin, että niistä tulisi rehdisti puhua. Ääneen. Muille.

Viime viikolla painoni verran kahvia kahvilasta haettuani istahdin koulukaverini viereen, huokaisin, ja sanoin: "Hei, mä olen maailman huonoin vanhempi, puoliso ja opiskelija, aina väärässä paikassa ja ajassa ja musta tuntuu, että mä en voi ehtiä tehdä tätä kaikkea kolmessa kuukaudessa. Mutta mitäs sulle kuuluu?". Hän katsoi minua tapansa mukaan myötätuntoisesti hymähtäen, ja vastasi sitten: "Kiitos kysymästä. Puit juuri munkin kuulumiset sanoiksi."

Tunsin kuinka ilma virtasi minussa taas vapaammin, hartiat laskeutuivat korvista ja sisäinen vapinani lakkasi. En ole yksin. Saman helpotuksen tunteen tunsin kammottavan yön jälkeen kokeeseen tullessani, kun käytävällä odottivat opiskelijakaverini, joiden hymyjen takaa kuultavaa jännitystä ei kukaan edes yrittänyt peittää. On vaikeaa olla huijari, jos voi olla vain aito.




maanantai 16. tammikuuta 2017

Vauvoista ja odotuksesta

3 kommenttia Share It:

Aika moni edellisen edelliseen, kuudetta perheenjäsentä koskevan postaukseeni kommentoineista arvelikin, ettei odotettavissa oleva vauveli ole suinkaan karvaton (let's face it, varsin kaljuina nuo ovat syntyneet), koska olin ihan avoimesti puhunutkin, että koirakuume ei ota enää laantuakseen. Vauvakuumetta sen sijaan en ole potenut, sillä tämä lapsiluku tuntuu meille sopivalta. Elämä soljuu omissa uomissaan ja henkilökohtaisen kasvun haasteita ja muutoksia toivon elämääni vain koulupaikan muodossa.

Meillähän oli alunperin ajatuksena ottaa koira vasta ensi kesän lopulla, mutta kun sopiva pentue ja kasvattaja syksyllä osui silmiin, päätimme muuttaa aikataulua ja suunnitelmia.

Olemme koko syksyn ja talven enemmän tai vähemmän tutkineet sukutaulukoita, rotujärjestöjen sivuja, olleet yhteydessä pentuvälitykseen ja kilpailuttaneet eläinlääkäripalveluita, lainanneet kirjastosta metsästyskoiran koulutusoppaita ja pohtineet omia tavoitteitamme. Itsehän olen aktiivisesti harrastavassa koirakodissa kasvanut, joten en ehkä osaa nähdä uutta perheenjäsentä taakkana tai erityisenä kuormittajana. Uskon, että koira tuo elämäämme hyvää säännöllisyyttä ja enemmän arkiliikuntaa, opettaa lapsille aikanaan vastuuntuntoa ja luo yhteisiä harrastusmahdollisuuksia.

Meille on selvää, että koiraa oteta lapsille, vaan hän on aikuisten lemmikki ja harrastuskaveri. Kuitenkin perheellisinä meille oli tärkeää, että koira olisi sosiaalinen ja utelias, sopeutuvainen sekä pehmeäluontoinen. Siksi aika nopeasti - tai siis kuuden vuoden pohdinnan jälkeen - päädyimme spanieliin.

Kävimme syksyllä mieheni kanssa seuraamassa erään kanakoirakerhon järjestämiä treenejä, ja täytyy sanoa, että se jos mikä oli rakkautta ensi silmäyksellä. Ohjaajan ja koiran välinen tiivis yhteistyö, ja rikkomaton yhteys oli ihan tavattoman kaunista katseltavaa. Seisoin viimassa ja tuiskussa aukealla pellolla lokakuisena aamuna, jokainen jäsen kylmästä kangistuneena, nälkäisenä ja yltä päältä kurassa, ja tuntui, että juuri siellä minun oli oltava.



Vajaan kolmen viikon päästä meitä pitäisi siis olla kotona kuusi. Kesäloman perinteinen roadtrip jäänee tänä vuonna taittamatta, mutta mikäli vain saamme kesän työaikataulumme sovitettua, toivoisin, että ehtisin suorittaa metsästyskortin.

Kävimme viikonloppuna katsomassa tulevaa perheenjäsentämme, jonka lapset jo nimesivät Liisiksi, ja täytyy sanoa, että viimeisetkin (vähäiset) epäilyksen ja huolen rippeet karisivat harteiltamme. Hän oli hyvin sosiaalistunut, pentujen koti oli ihana, kasvattaja on alusta saakka tuntunut omalta, ja pentujen sosiaalisen, kiltin, uteliaan ja kuuliaisen emän olisin voinut viedä kotiin vaikka siltä istumalta, hetkeäkään harkitsematta. Tuntui, että asioiden piti mennä juuri näin.



lauantai 14. tammikuuta 2017

Kuudes

12 kommenttia Share It:

Viikkojen salailun ja varovaisten toiveiden jälkeen tuntuu ihanalta sanoa tämä salaisuus ääneen. En ole uskaltanut iloita tai toivoa edes ääneen mitään, koska elämään tunnetusti mahtuu muuttujia. 

Mutta nyt se on julkista. Me odotamme kuudetta perheenjäsentä saapuvaksi - ainakin jos kaikki sujuu odotetusti. Ensi kesän suunnitelmat muuttuivat kertaheitolla, mutta positiivisella ja ihanalla tavalla. Leijun pilvien päällä, omassa ihanassa rakkauskuplassani. 

#sydänsydän  



keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Neljävuotiaista

5 kommenttia Share It:



Voi. Taas kerran löydän itseni hämmästelemästä sitä tosiasiaa, että aika kuluu. Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä. Aikaa ennen lapsia on hassua miettiä tai muistella, ja toisinaan tuntuu, kuin emme koskaan kaksin olisi olleetkaan. Tosi asiassa meillä kuitenkin on kolme alle kuusivuotiasta, joten yhteisiä vuosia ennen lapsia on toistaiseksi enemmän kuin mitä perheellisinä olemme viettäneet. Silti tänään tunnen ylpeyden lisäksi haikeutta. Vanhempi pojista on ennättänyt neljän vuoden ikään.

Ja paljon on neljään vuoteen mahtunutkin. Muuttoja, remontteja. Alanvaihdoksia. Haaveita. Epävarmuutta. Suruakin. Jos jotain olen oppinut, niin että elämän ennakoiminen tai suunnitteleminen on jossei mahdotonta niin ainakin vaikeaa. Siis sen, että vaikka yritänkin aina olla askeleen edellä naparetkivarustettuine kerhokasseineni, varavaatteideni ja välipaloineni, on asioita, joiden kulkuun en voi vaikuttaa. Käsidesipullostani huolimatta uhmakas kolmevuotias voi nuolla metron kaidetta. Tai vaikka me olisimme ajoissa, voi bussi olla myöhässä. Tai täynnä. Vuotuinen oksennustauti voi osua pitkään suunnitteilla olleeseen lomamatkaan ja vesirokko jouluun (based on true events).

Ehkä vaikeinta on ollut myöntää, että vanhemmuus on jalostanut myös epämiellyttäviä piirteitäni; huonoa stressinsietokykyä, alituista kiireen tunnetta ja syyllisyyttä tekemättömistä asioista. Olen aina pitänyt tunteesta, että pitelen kaikkia lankoja käsissäni ja hallitsen asioita, tilanteita. Pidän tietynlaisesta ennakoitavuudesta ja asioiden suunnittelemisesta etukäteen (toteutus onkin sitten vähän ontuvampaa). Äitini kertoi, että olen itse saman ikäisenä kuin poikani, neljävuotiaana, herännyt kesken yötä painajaisunesta ja nyyhkyttänyt, etten tiedä kuvitteellisten, tulevaisuudessa loka-ja marraskuussa syntyvien tyttölasteni isää. Olin miettinyt nimetkin valmiiksi ja luonnollisestikin olin myös jo asuntosäästäjä (joskin viidentoista vuoden saldo taisi olla 35 euroa, koska olin myös aika perso ihanille asioille). Hommat olivat hallussa: halusin rivitaloasunnon Lauttasaaresta tai Espoosta, ja toiveammattini oli lastenvaatekaupan myyjä.



Neljävuotias poikani on varsin erilainen. Hän on haaveilija, pohdiskelija. Äärimmäisen empaattinen ja herkkä. Oikeudentajuinen ja reilu. Hän miettii asioita paljon ja kertoo mitä ihmeellisimpiä asioita ja tarinoita, kuten esimerkiksi että hänen isänsä viikset löystyttävät huulia ja isä korjaa huulia punaamalla niitä aamuisin. Kuluneen vuoden aikana hän on luopunut näkemyksestä, että on syntynyt aikojen alussa dinosauruksen munasta kuoriutumalla. Toiveammatti on vaihtunut Jeesus-Batmanista jediritariin. Paljon muutakin on tapahtunut.

Hänellä on ajatuksia. Ajatuksia, jotka kertovat, että sämpyläpussi täytyy silputa kello 5.40 maanantaiaamuna kirkasvalolampun kajossa. Hän näkee paljon unia ja kertoo meille mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Muutama yö sitten istuin tunnin hänen sänkynsä laidalla ja vakuutin, ettei kotiimme pääse lihavia, makupaloja loputtoman suuriin vatsoihinsa kerjääviä kissoja, jotka raapisivat  häntä mikäli hän kieltäytyisi niitä ruokkimasta.

Voimakastemperamenttisen esikoisen ja vielä nopeammin nollasta sataan kiihtyvän kuopuksen kanssa koen löytäväni helpommin keinoja hallita arkea ja tilanteita. Ennakoida. Omissa maailmoissaan viihtyvän, herkän neljävuotiaan kanssa eläessä saan aika ajoin huomata, että matkoihin täytyy varata enemmän aikaa jotta jokaista vastaan tulevaa kiveä tai käpyä voi tutkia, ruokapöytään ja hammaspesulle saa huhuilla pitkän tovin ja että ajatukset toisinaan vain vetävät uudelleen tapetoimaan seiniä terveyssiteillä. Televisiosta kerran tullut hyväntekeväisyyskonsertti videoklippeineen järkytti häntä syvästi, koska hän ei voinut ymmärtää, kuinka maailmasta saattaa löytyä lapsia, joilla ei ole ruokaa, puhdasta vettä tai vanhempia.

Syntymäpäivänään hän kertoi olevansa iloinen siitä, että on muuttunut pienestä ja keskikokoisesta lapsesta viimein isoksi, neljävuotiaaksi. Silmin nähden huikeaa muutosta juhlistimme ostamalla hänelle ainoan asian, jota hän joulupukilta toivoi: vihreän, muovisen ja ääntelevän valomiekan (ja jollaisesta me lama-ajan lapset vain haaveilimme), josta Insta-seuraajat tietysti jo tiesivätkin. Voi sitä riemun ja onnen määrää!

Mutta hei, vieläköhän linjoilla mahtaisi olla muita talven 2012-13 odottajia? Mitä teille kuuluu? Miten menee?

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 


maanantai 19. joulukuuta 2016

Joululahja aikuiselle x 5

1 kommentti Share It:

Lahjat. Minä rakastan lahjojen pohtimista ja antamista. Joulut, syntymäpäivät ynnä muut ovat saatujen lahjojen kannalta toissijaisia, mutta muita tykkään muistaa. Piipahdan toisinaan ystävän, äidin tai anopin luona viemässä leikkokukkakimpun, suklaalevyn tai muun pienen muistamisen, ihan muuten vain tai kiitoksena jostakin. Tiedän, että monilla ystävilläni on tapana, ettei aikuisille tai vaikkapa omille vanhemmille anneta jouluisin lahjoja, ja se on tietysti OK. Parin ystäväni tiedän harrastavan niin sanottua secret santaa, jossa joulun alla arvotaan aattoillan porukasta (useimmiten lähisuvusta) lahjansaajat. Jokainen siis nostaa arvan ja jokainen hankkii vain yhdelle läheiselle aikuiselle lahjan.

Itse haluan jouluna muistaa läheisimpiä ja tärkeimpiä ihmisiä iästä riippumatta. Niitä, joille voi aina soittaa, joilta voi kysyä neuvoa. Niitä, jotka ovat satunnaisella avullaan tehneet iltaopinnoistani mahdollisia (puolen tunnin hoitoavulla on mieletön vaikutus silloin, kun perheemme aikuisten aikataulut eivät kohtaa). Naapuria, jolle voi laittaa tekstiviestiä lähiapteekin jo sulkeuduttua kun lapselle myöhään illalla nouseekin kuume eikä särkylääkepurkista näy kuin pohja. Olen niin kiitollinen perheestäni (johon luen lähisukulaiset sukunimeen ja verisiteisiin katsomatta) ja ystävistäni, että haluan pienimuotoisesti muistaa heitä. Kokosin alle muutaman lahjavinkin erilaisille budjeteille.


Kuva: Iina Hyttinen 

Itse tehty lahja on aina ihana. Iinan blogista löytyy mahtava ja helppo ohje tuplasukaakeksi-purkkiin, josta löytyy siis kahta ainesosaa lukuunottamatta ainekset kokonaiseen pellilliseen herkkuja. Vierasvaroja on aina hyvä löytyä kaapista! Meillä on kuivakaapissa aina valmis muffinssiseos tai pakkasessa kahvileipää.



Jennin Hiekkaleikkejä-blogista taasen löytyy ohje parin Downton Abbey-jakson aikana valmistuvaan neulepantaan, jota mukaillen mieheni neuloi minulle villaisen rusettipannan varastetun rusettipiponi  (itken vieläkin, kärsi kurja ja häijy pipovaraslurjus) tilalle.



Hyvä kirja, teetä (ja sympatiaa). Noin viidentoista-parinkymmenen euron budjettiin mahtuu hyvin pokkariversio hyvästä kirjasta, ihanaa teetä - ja jos oikein ihaniksi heittäydytte, niin vaikkapa käsivoide. Omaa talvisuosikkiani, chai-teetä saa ainakin meidän lähikaupastamme neljällä eurolla, pokkareita noin 9-10 eurolla. Talvikauden voi myös kruunata maailman parhaimmalla jokapaikanhöylällä, Weledan Skin Food-voiteella, joka täyteläistä, yrttisen raikkaan tuoksuista ja äärimmäisen riittoisaa. Se on omiaan kuiville kantapäille ja rohtuneille käsille.

Itselläni on lomaproggiksena parin verkkokurssin lisäksi lyhentää luettavien kirjojen listaa ja olen päättänyt aloittaa ihanan Karkin Tee se itse vauvasta. Minä haluan viihtyä kirjan äärellä, en pohtia synkkiä tahi syviä, ja ensimmäisen kappaleen jälkeen tämä vaikuttaa juuri sellaiselta - täydelliseltä lomalukemiselta.





Kotimaista työtä, vastuullista tuotantoa ja lahjansaajan hyvinvointia taasen voi tukea esimerkiksi Avainlippu-merkityillä vuodevaatetuotteilla. Me saimme jokunen viikko sitten testiin Univisiolta Unilab-sarjan peitot ja tyynyt, ja täytyy sanoa, että eron entisiin kyllä huomaa. Rakastan upottavan pehmeää, mutta tukevaa tyynyäni, kevyttä mutta lämmintä peittoani ja sen höyhenenkevyttä tuntua.
On jännä, miten paljon lapsiperheissä puhutaan nukkumisesta ja unen merkityksestä, muttei ajatella niitä asioita, joilla niihin voisi helposti vaikuttaa. Me ostimme syksyllä uuden sängyn ja saimme vähän aikaa sitten testiin kyljellään nukkuville sopivat tyynyt, ja täytyy sanoa, että olemme voineet todella hyvin. Aamuisin on virkeä olo, niska-ja hartiaseudun säryt loppuivat tyynyn vaihtamisen jälkeen ja viimeisestä raskaudesta saakka vaivannut alaselkäkipu loppui sängyn vaihtamisen jälkeen, vaikka liikun edelleen yhtä riittämättömästi ja istun työn ja koulun puolesta paljon.

Ja koska kertaus on opintojen äiti: Univision tuotteet valmistetaan ja pakataan Suomessa, Jämijärvellä. Peitteiden ja tyynyjen hinnat ovat suomalaisesta valmistustyöstä huolimatta hyvin edulliset: peitteiden hinnat alkavat noin kolmestakymmenestä ja tyynyt kymmenestä eurosta. Valikoimasta löytyy niin kierrätyskuidusta valmistettuja, ekologisia ja Allergia-ja astmaliiton yhteistyötunnuksen saaneita tuotteita kuin bambua kuin orgaanista puuvillaakin. Viime hetken lahjahankintojen kannalta erityisen kivaa on, että jälleenmyyjiä löytyy ympäri Suomen niin Keskolta, S-ryhmältä, Kärkkäiseltä kuin Hobby Hallistakin, verkkokauppoja unohtamatta.

Meidän testauksemme on ollut Univision Unilab-sarjan peitteet ja tyynyt sekä kyljellään nukkuvalle soveltuvat Unilux Amicor Future-kylkityynyt. Mutta tästä lisää hieman myöhemmin! ;)






Kahvin ystävänä ja suurkuluttajana en tietenkään voi olla mainitsematta kahvikonetta (jollaisia meillä on kaksi, hups). Meille kahvin valinnassa tärkeää on laatu ja vastuullisuus. Haluamme, että nauttimamme kahvin viljelijä saa reilun korvauksen tekemästään työstä. Niin ikään tärkeää on, että kahvi on tuoretta ja hyvää. Minä juon kahvia monta kertaa päivässä - joskin nykyään yhä enemmän kofeiinittomana, joten arvostan sitä, että voin keittää vain yhden kupillisen ja varastaa hetken itselleni.
Saimme syksyllä Nespressolta Lattissima Touch-kahvikoneen, jossa reilun kokoinen, litran vesisäiliö, maidonvaahdotin ja automaattinen virrankatkaisu. Ristretto, espresso ja lungo valmistuvat noin minuutissa, maitokahvit ehkä puolessatoista. Maitovaahdon määrää on mahdollista säätää ja maidonvaahdottimen kannu irtoaa kahvikoneesta helposti ja sopii jääkaapin oveen.
Nespresso-kahvikapselit ovat metallinkeräykseen sopivia ja kierrätettäviä, ja niissä käytetty kahvi ostetaan parhailta kahviviljelijöitä parempaan hintaan, kuin mitä he muutoin saisivat. Vastuullisuus ja tuotannon laatu on siis Nespressolle ensiarvoisen tärkeää.
Makuvaihtoehtoja löytyy kymmeniä, kymmeniä erilaisia ja Nespresso julkaisee säännöllisin väliajoin sesonkiin sopivia limited edition-kahveja. Itse olen juuri nyt ihan erityisen viehättynyt wieniläisiin leivoskahveihin (ja ajattelin käyttää yhtä Camillan blogista löytyvän viskillä ja kahvilla maustetun suklaamoussekakun maustamiseen). Meillä tuoksuu keittiössä keski-eurooppalainen kahvila! En tiedä teistä, mutta minä saan ainakin kummasti tarmoa itselleni omistetusta kymmenestä minuutista.

Ihana kahvi, rauha, hiljaisuus. Ah. Sellaisia hetkiä sopii paketoida ja toivoa vuodenajasta riippumatta.

Tärkeintä, ihaninta ja parasta mitä voi antaa, on kuitenkin aika, tuki ja apu. Me saimme viime vuonna vanhemmiltani joululahjaksi leffaliput, joihin sisältyi lupaus lastenhoidosta elokuvan ja ruokailun ajan. P-a-r-a-s-t-a! Muutama tunti kaksin paikkasi kiireessä ja väsymyksessä käytyjä kinasteluja, yhteisen ajan puutetta ja alituista toivetta siitä. Ohueen kirjekuoreen mahtui paljon naurua, helpotusta, rentoutumista ja akkujen lataamista. Tänä vuonna äitini tiedustellessa joululahjatoiveita sanoin, että he voisivat ottaa lapset yökylään. Painotin, että kesken konmarituksen emme muuta haluakaan. Vain aikaa. Lapset tietenkin kiljuivat riemusta pelkästä yökylä-ajatuksestakin ja mummin vieressä nukkumisesta, joten win-win-tilanteesta tämä nyt käy.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)