Social Media Icons

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Pari muuttujaa

Ei kommentteja Share It:

Tämä viikko on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Viimeisen kahden ja puolen viikon aikana lapset ovat olleet kahtena päivänä päiväkodissa yhtä aikaa, eli suurimman osan ajasta joku on ollut kuumeessa, valittanut kipeää korvaa, itkenyt öisin tai niiskuttanut. Viime viikolla lapset ehtivät olla kaksi tuntia päiväkodissa, kun sain soiton päiväkodista kesken luennon. Kuopukselle oli noussut kuume. Sanoin kurssikaverilleni, että tämä on kuin domino: toinen kaatuu aina mukana. Sitä, kuinka pian näin käy, voi vain arvailla. Kolme vuotta sitten vesirokkoaikaan olimme kotona (tai kotipihalla korkeintaan) viikkoja, koska lapset sairastivat tautinsa yksi kerrallaan. Viime viikolla se seuraava palikka ehti kaatua kahdenkymmenenviiden minuutin mittaisen matkantekoni aikana - sain sairastupaan mukaan kaksi lasta yhden hinnalla. 

Läsnäolopakollisten luentojen, ryhmätöiden ja etätöiden sovittaminen vähäisiin yöuniin ja sairastupaviikkoihin on tuntunut paikoin haastavalta. Viikonloppuna ennätin huokaista, että olemme tunnollisesti sairastaneet joululomalla ja näinä viikkoina kaikki ne flunssat, joilta syksyllä vältyimme. Maanantai-illan päädyimme kuitenkin viettämään Lastenklinikan päivystyksessä. Kuluipa siellä tiistaikin, ennen kuin päästiin leikkaussalin, heräämön ja osaston kautta kotiin. 

Alkuviikon positiivisiin kuuluvat ne tosiasiat, että lapset ovat maailman reippaimpia sairastajia ja että Pokemoneja voi napata sairaalasängystä käsinkin, kun vain tarpeeksi kärsivällisesti odottaa. Ja näin ystävänpäivänä en voi jättää kiittämättä vahvaa tukiverkkoa, perhettä ja ystäviä, jotka jättivät omat askareensa kesken ja kurvasivat kotiovellemme hakemaan terveet sisarukset hoitoon, syöttivät, juottivat, leikittivät ja tsemppasivat. Kiitos. 


Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla


sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Uusia aikoja

Ei kommentteja Share It:

Otin joululomaprojektikseni koota valokuva-albumin, koska koulun syksyllä aloittava esikoinen ei ollut ikinä pidellyt käsissään paperikuvaa. Ups. Viisi viikkoa myöhemmin olen vuosien 2013 ja 2014 taitteessa. Meillä on kotona valokuvatulostin, joten olen onnekkaasti voinut tehdä tätä projektia vähän kerrallaan, yhden tai kahden kuukauden erissä.

Valokuvia rukatessa, läpi käydessä, valitessa ja albumiin laittaessani olen käynyt läpi oikeaa tunteiden vuoristorataa. Olen liikuttunut, yllättynyt, nauranut selkä kaarella, itkenytkin vähän. Näen kuvissa ihan valtavasti kasvua, meidän ja lasten. Näen, kuinka elämämme ja arkemme on muovautunut, millaisen tien olemme perheenä kulkeneet.

Koska tällä hetkellä käyn läpi vuosia 2013 ja 2014, näen vaippoja, hoitolaukkuja, vaunuja, pursuilevan keittiön kaapin täynnä lasten ruokailuasioita, kantovälineitä, kirppislöytöjä, leikkitreffejä, uusia hienoja taitoja, ensimmäisiä kerhopäiviä. Pieniä vaatteita, pyykinkuivaustelineen, sotkuisen keittiön, täyden pyykkikorin, valvottuja öitä, kädet täynnä töitä. Se arki tuntuu jo niin vieraalta ja erilaiselta. Kaukaiselta.

Olen sanonut miehelleni monta kertaa, että juuri nyt tuntuu siltä, että elämäni parasta aikaa. Me elämme myös hyvin erilaista aikaa, kuin jota valokuva-albumiprojektissani käyn läpi.

Meillä on keittiössä matto, mutta ei lapsiporttia. Se jos mikä tuntuu juhlalliselta! Pastelliväriset, vastuullisesti tuotetut ja minimalistiseen kotiin sopivat vauvojen puupalikat ovat vaihtuneet välkkyvään, ääntelevään ja muoviseen Disney-sälään. Kukaan ei enää säännönmukaisesti herää öisin, käytä vaippoja eikä nuku meidän makuuhuoneessamme. Neljä vuotta sitten tiesin hämmentävän paljon lasten ergonomisesta kantamisesta, lapsentahtisesta sormiruokailusta ja lastenvaunujen lisävarusteista, nykyään voisin ottaa osaa Ninjago-tietovisaan. Tiedän yllättävän paljon myös hyönteisistä. Minulla ei enää ole hoitolaukkua, mutta jokaisen laukkuni ja takintaskujeni pohjalta löytyy vähintään yksi pikkuauto. Rattaita käytämme enää harvoin. Isot Legot ovat vaihtuneet pienempiin. Isommat osaavat punnita hedelmät kaupassa ja hoitavat aamutoimensa itse.

Asiat muuttuivat hiljalleen. Lähti tutti, lähti pinnasänky, lähti keittiön lapsiportti, lähti vaipat. Tilalle tuli epämääräistä pikkusälää, tuhansia hamahelmiä, kuvataidekerho, tanssitunnit, uimakoulu ja luistelukoulu. Maanantain jumppa ja herkkuperjantai. Aina välillä havahdun siihen, kuinka nopeasti aika on mennytkään, ja kuinka paljon siihen on mahtunut. Kuusivuotias viittoo sujuvasti kokonaisia lauseita, tietää kuka on Urho Kekkonen ja kysyy nykyään aika vaikeita kysymyksiä. Viisivuotias meni omien sanojensa mukaan kihloihin syksyllä ja haluaa isona olla proteetikko. Kolmevuotias kuopus on isommille sisaruksille edelleen vauva, vaikka papattaa tauotta koko hereilläoloaikansa ja on noin muutenkin aika kaukana vauvasta.

Nauroin vähäsen, kun kouluun ilmottautumisen yhteydessä päälleni syöstystä paperipinosta löytyi lomake, jossa tiedusteltiin mitä ihmeellisempiä asioita, esimerkiksi sitä, tiedänkö, keiden kanssa lapseni liikkuu ja mikä on koulutaipaleensa syksyllä aloittavan tyttäremme kotiintuloaika arkisin. Sitten tajusin, että sekin aika vielä koittaa. Katselen kuvista aikaa, jolloin lapset kulkivat mukanani niin hammaslääkärissä kuin kampaajalla. Elän aikaa, jona naapurin lapset soittavat ovikelloamme ja pyytävät mukaan luistelemaan. Tämäkin aika tuntui joskus niin kovin kaukaiselta.



maanantai 15. tammikuuta 2018

Pehmeät, kotimaiset lastenvaatesuosikit + 25% alennuskoodi

1 kommentti Share It:



Vaatteet saatu bloginäkyvyyttä vastaan. Koodilla lapsellista2018 saa 25% alennuksen normaalihintaisista tuotteista Mellin verkkokaupassa. Koodi on voimassa 21.1. saakka. 

Aloitin pari vuotta sitten konmaritus-projektin, joka muutti tapaani ajatella asioita ja tapaa, jolla suhtaudun tavaraan. Hankin uusia asioita harkiten tai pitkän pähkäilyn tuloksena. Panostan arkivaatteisiin ja ulkovaatteisiin, laadukkaisiin ja kauniisiin astioihin sekä hyvään ruokaan - siis asioihin, jotka ovat osa jokapäiväistä elämäämme. Ekologisuus, eettisyys, valmistuspaikka ja laatu ovat tärkeitä ostopäätöstäni ohjaavia tekijöitä. Ostan mieluummin vähemmän mutta parempaa, koska kolmen pienellä ikäerolla syntyneen lapsen kanssa se on myös taloudellisesti kannattavampaa: aikaa ja käyttöä kestävät lastenvaatteet ja -tarvikkeet niin sanotusti maksavat itsensä takaisin. Panostan yksinkertaisiin perusvaatteisiin (joissa on kuitenkin jokin juttu): laadukkaisiin collegehousuihin, välikerrastoihin, asusteisiin ja ulkovaatteisiin, joita yleensä käytän kaikilla kolmella lapsellani ja kierrätän sitten vielä kummilapsellemme eteenpäin. 

Ei tarvinne sanoa, että olen ihan valtavan fiiliksissä siitä, että yksiväriset, luomupuuvillaiset lastenvaatteet ovat olleet jo pitkään erittäin ajankohtaisia. Sain suomalaiselta Melli Eco Designilta ihanan vaatepaketin, josta löytyi niin Avainlippu-merkittyjä luomupuuvillaherkkuja, villaa ja tenceliä.  6-vuotias esikoinen on selättänyt prinsessakautensa jo aikaa sitten, ja kaikki hörselö, vaaleanpunainen ja glitterinen on ihan blää, joten musta frillahelmainen mekko ja paksu viikunanvärinen collegemekko maailman suloisimmilla olkapäiden yksityiskohdilla ovat olleet kovassa käytössä. Herkullisen karkkiväriset Mellimaa-legginssit ovat myös paljon pidetyt (löytyy petroolinsävyisenä täältä). 
Meidän noin 130 senttiä pitkällä esikoisellamme on kaikista koko 134/140cm. Collegemekon mitoitus tuntuu hieman röyhelömekkoa naftimmalta, ja se on siis juuri sopivan kokoinen. Frillamekossa ja legginseissä on aavistus kasvunvaraa, mutta vain aavistus. En siis kuvailisi Mellin lasten mekkojen mitoitusta erityisen reiluksi. Tuplakoon "pienempi koko" vastaa siis hyvin lapsen pituutta sentteinä. 



Paitojen ja collegehousujen mitoitus on "normaalimpaa" - otin ne koot, joita tavallisestikin pojille muilta merkeiltä ostan. Parasta näissä(kin) on Mellin luomupuuvillatuotteille ominainen pehmeys! Ihastuin Inkkaripandakuosiin ja niin ihastuivat lapsetkin (vaikka he itse puhuvatkin sulkapääsupikoirista). Inkkaripandakuosista meillä löytyy ylellisen pehmeät luomupuuvillapaidat.  Polvipaikkahousut lukeutuvat omiin henkilökohtaisiin suosikkituotteisiini: polvipaikkayksityiskohdat tekevät niistä kiinnostavamman ja siistimmän näköiset, mutta ne ovat kuitenkin pehmeät ja rennot, kuten collegehousujen kuuluukin olla. Erityisesti herkkäihoinen ja atooppinen kolmevuotiaamme on tarkka siitä, miltä vaatteet tuntuvat, eikä ole suostunut aikoihin pukemaan päälleen farkkuja, kauluspaitaa tai mitään siistimpää, ei lukuisista yrityksistä huolimatta. Polvipaikkacolleget ovat pelastaneet kasvoni siis jouluna, kaverisynttäreillä ja toivottavasti myös seuraavassa päiväkotikuvauksessa. Huh!


Mellin syystalven uutuuksista pääsimme testaamaan myös merinovillaisia, mulesing-vapaita välikerrastohaalareita. Leudon talven vuoksi välikerrosta ei ole tarvittu, ja pakkasinkin vasta tänään ensimmäistä kertaa päiväkotiin mukaan villahaalarit ulkovaatteiden alle puettaviksi. Omia käyttökokemuksia meillä ei näistä vielä liiemmin ole, mutta Oi mutsi mutsi-blogin Elsa kuitenkin kiitteli hiljan Mellin villavaatteiden hyvää hinta-laatusuhdetta. Mitoitus on villahaalareissa reiluhko: tavallisesti kokoa 122 cm käyttävälle viisivuotiaalle 110/116cm-kokoinen harmaa villahaalari on collegevaatteidenkin kanssa passeli. Kuopuksen jadenvihreä villahaalari on kokoa 98/104cm. Mellin villahaalarit ovat ohuehkot, joten voisin kuvitella, että kevättalven arvaamattomien säiden aikaan tulemme turvautumaan villaiseen välihaalariin ja välikausihaalariin sen sijaan että pitäisimme sekä talvi- että välikausikamppeitamme pienessä eteisessämme toukokuun loppuun saakka. 

Ja sitten se lukijatarjous! Koodilla lapsellista2018 saa 25% alennuksen normaalihintaisista tuotteista Mellin verkkokaupassa. Koodi on voimassa 21.1. saakka. 



torstai 4. tammikuuta 2018

2017

1 kommentti Share It:

 



En tiedä, onko vähän noloa tai liian myöhäistä julkaista vuosikatsausta muutama päivä vuoden vaihtumisen jälkeen, mutta musta kuitenkin tuntui siltä, että juuri niin mun tehtävä. Olemme enemmän tai vähemmän sairastaneet tunnollisina kansalaisina joululomalla, ja uudenvuodenaatonkin vietimme toipilaina, nakkeja ja perunasalaattia syöden ja elokuvia katsellen. Tätäkin kirjoittaessani kaksi kuumetopilasta nukkuu.

Vuosi 2017 oli varsin tapahtumarikas. Niin tapahtumarikas, että blogi päivittyi harvemmin kuin koskaan, kävin varsin vähän missään ja tapasin lähinnä läheisimpiä ystäviäni. Kun etsin blogiarkistosta kuvia viime vuodelta, oli julkaistuissa kuvia parhaista hetkistä, mukavista päivistä. Kuvia päivistä, hetkistä ja retkistä, jotka haluan muistaa. Olen niistä äärettömän kiitollinen, koska tiedän, että vuoteen mahtui paljon muutakin.

Alkuvuodesta haimme kotiin koiranpennun, ihanan spanielimme. Ensimmäisiin juoksuihin saakka meno oli melkoisen vauhdikasta ja tuntuu, ettei yksikään lastenvaate jäänyt reijittämättä. Nyt, vuoden vanhana hän on ihana pötköttelijä, joka nauttii sylissä olemisesta, rakastaa lapsia ja nirsoilee ruoan suhteen. Toiveeni leivänmuruttomasta keittiön lattiasta ei siis ehkä ihan toteutunut, mutta esimerkiksi irtokarkit ovat joutuneet parempiin suihin aika monta kertaa.

Erityisesti kevät oli raskas, uuvuttava ja stressaava. Jouduin puntaroimaan monen montaa kertaa, millaisista asioista haluan pitää kiinni, mitä haluan saavuttaa ja mihin minun on omat rajani vedettävä. Tein viimeisiä opintoja aikuislukiossa, kirjoitin ylioppilaaksi ja luin pääsykokeisiin, ja samaan aikaan kävin läpi aika raskaita asioita henkilökohtaisessa elämässäni. Päivää ennen pääsykokeita kuopukselle sattui tapaturma. Yliviivaustussit ja ajatuskartat jäivät. Nukuin seuraavana yönä kolme tuntia. Pääsykoepäivänä kuopus joutui leikkaukseen, tuntia ennen kokeeni alkua. Muistan miettineeni, että olen maailman hirvein, itsekkäin ja julmin äiti, koska en ole sairaalassa vaan yrittämässä täysin epärealistiselta tuntuvaa koetta. Katsoin kelloa, kävin läpi mitä hirveimpiä kauhuskenaarioita päässäni ja kädet täristen kirjoitin minkä ehdin. Kokeesta lähtiessäni en ihan muistanut, mitä kysyttiin ja mitä olin vastannut. Päällimmäisenä tunteena koetilanteesta on ahdistus. Ei itse kokeesta vaan kaikesta muusta. Niistä asioista, jotka tapahtuivat sen aikaan ja asioista, jotka tapahtuisivat sen jälkeen - minulla ei näet ollut minkäänlaista varasuunnitelmaa syksylle, jolloin hoitovapaa loppuisi.
Samalla viikolla olivat ylioppilasjuhlat, ensin koululla ja seuraavana päivänä sukulaisille ja ystäville meillä kotona. En muista ikinä nähneeni yhden viikon aikana niin montaa ihmistä, jotka olivat iloisia puolestani. Menin ihan lukkoon. Itkin matkan koululta kotiin ja kotona pidettävien juhlien iltana olin niin väsynyt, etten jaksanut edes hymyillä. Stipendirahoillani ostin kellon, merkiksi ja muistutukseksi uudenlaisesta ajasta elämässäni.

Tuli kesä toimintaterapioineen. Monta suunnitelmaa peruuntui. Aika ennen yhteishaun tuloksia tuntui loputtoman pitkältä ja piinaavalta. Ja kun tulokset tulivat, tulivat ensin pisteet, sitten vasta valinnan tulos. Olin yksin lasten kanssa kotona, paistamassa lettuja iltapalaksi. Pilasin yhden paistinpannun, avasin kuohuviinipullon ja taas itkin. Kun mies tuli treeneistä kotiin, hänkin itki. Helpotuksesta ja onnesta. Meni aika kauan, että tajusin asian. Itse asiassa, vielä joulun alla pelkäsin sittenkin päässeeni sisään vahingossa, kun en saanut vahvistusviestiä haalarien saapumisesta, haha!

Kesällä saimme myös vahvistuksen hoitopaikasta. Tuntui, että moni palanen loksahti paikalleen. Hankittiin sadetakit ja nahkatossut, täytettiin miljoona erilaista lappua, nimikoitiin 300 vaatekappaletta.

Syksy meni nopeasti. Miehelläni oli opinnoissaan hyvin intensiivinen ja raskas vaihe, minä opettelin oikeasti lukemaan ja tekemään töitä (opiskelujen suhteen). Olen oikeasti ollut aina aikamoinen sluibailija, tehnyt vain sen, mikä on välttämätöntä.
Päiväkodin ja eskarin aloituskin ottivat aikansa.

Ja talvi... En käsitä, miten se on mennyt näin nopeasti. Joulu tuli meille suoranaisena yllätyksenä. Talvella ollaan eletty vaan arkea: aamupala-päiväkoti-kirjasto-luento-lounas-kirjasto-kauppa-päiväkoti-koti-välipala-jumppa-iltapala-rytmiä.

Vuoteen mahtui paljon hyvää. Toteutuneita haaveita, ihania ihmisiä, juhlia, sängyssä nautittuja aamukahveja, extempore-kuohuviinejä ystävien kanssa, Skype-puheluita Espanjaan, hyviä kirjoja, naurua, iloa, helpotusta ja onnea. Erityisen onnellinen olenkin ollut ihmisistä ympärilläni. Miehestäni, joka on muuttanut elämäni ja minua niin monella eri tavalla. Valanut uskoa ja toivoa, rohkaissut ja tukenut. Perheestäni, joka on tärkeintä ja parasta, mitä minulla on. Ystävistäni, joiden luokse olen ollut tervetullut aina ja jotka ovat aina tervetulleita meille. Viime vuonna olen keittänyt aamukahvit yöpaidassa extempore kylään aamulenkillä piipahtaneelle ystävälle, saanut kukkia ilman erityistä syytä, juonut vuosikertashampanjaa villasukissa naapurissa, istunut hiekkalaatikon reunalla ja käynyt pitkillä iltalenkeillä heidän kanssaan. Olen myös soittanut itkien ja toisaalta jättänyt vastaamatta puhelimeen.

Vuonna 2018 yritän olla armollisempi itselleni ja jämäkämpi. Niin ikään yritän keskittyä niihin asioihin, jotka ovat olennaisia ja oikeasti tärkeitä. Juuri nyt olen toiveikas, helpottunut ja varsin onnellinen.



lauantai 16. joulukuuta 2017

Turvapaikkoja ja maanantaijumppaa

1 kommentti Share It:

LOMA. LOMA. LOMA! Ensimmäinen lukukausi alkaa olla paketissa, enää yksi tammikuulle päivätty tehtävä odottaa tekijäänsä. Syksyyn on mahtunut paljon muutoksia ja paljon ohjelmaa, hyvässä ja pahassa. Mieheni opinnot ovat kiireisimmässä mutta mielenkiintoisimmassa vaiheessaan, ja hän on tehnyt koulujuttuja aamusta iltaan, arkisin ja viikonloppuisin. Itselläni on onneksi ollut paljon väljempää, ja olenkin tänä syksynä ihan tietoisesti raivannut tilaa itselleni, lapsille ja aikatauluttomalle yhdessäololle - ainakin ajatuksen asteella.

Tänä vuonna olen prosessoinut asioita paljon ja ottanut omaa tilaa. Ehkä kotona lasten kanssa vietettyjen vuosien ja sosiaalisen median aikakaudella unohdin, että oikeastaan olen aina kaivannut aika paljon omaa, henkilökohtaista tilaa ja aikaa. Se vain ei ole tuntunut "sallitulta": olen esimerkiksi seurannut nettikeskusteluja huonoista ystävistä, joihin katkaistaan välit, koska he eivät ole neljään kuukauteen yhteydessä, vastaavat viesteihin liian hitaasti tai koska eivät pääse lastenkutsuille. Tiettävästi kukaan ystävistäni ei ole katkaissut välejä kanssani, vaikka täytänkin nuo edellä mainitut rikolliset tunnusmerkit - olen sanonut ystävilleni, että mikäli he haluavat vastauksen johonkin viikon sisällä, kannattaa soittaa. Miehelleni.
Nuorena minulla oli tapana lähteä ulos tunneiksi kuuntelemaan musiikkia. Tulin takaisin kotiin kun tuli liian kylmä tai akku loppui, eikä minun täytynyt ikinä pyytää poissaoloani anteeksi. Aikuisiällä tilanne on ollut toinen. Tuntuu, että meillä on jatkuva vaatimus olla läsnä jollekin toisille ja velvollisuuksia toisia kohtaan: lapsia, parisuhdetta, vanhempia, isovanhempia, ystäviä, kavereita, harrastuskavereita, opiskelukavereita, työkavereita, sukulaisia kohtaan.

Tänä vuonna en ole jaksanut. Tai halunnut. Elämässäni on ollut niin valtavan paljon hienoja, ihania, voimaannuttavia, mielenkiintoisia asioita ja muutoksia, että olen kaivannut aikaa myös yksin, aikaa itselleni. Ja ehkä juuri siksi tunnen ensimmäistä kertaa vuosiin olevani enemmän minä. Nautin perheestäni, nautin harrastuksistani ja olen ihan liekeissä niistä asioista, joita opiskelen. En haluaisi olla missään muualla tai kukaan muu.

Tuntuu, että moni staattisemmassa tilassa ollut asia on mennyt eteenpäin. Aloitin vuosien tauon jälkeen aktiivisen liikkumisen, siis ihan perusjumpassa käymisen, ja tämä on varmasti ollut yksi syksyn parhaimmista päätöksistä. Olen luonteeltani on-off-tyyppiä ja hyvin taipuvainen suorittamiseen: kun teen jotain, teen sen ihan täysillä ja ruoskin itseäni jos en yllä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen - esimerkiksi koulussa minulle ei aiemmin riittäneet parhaat mahdolliset arvosanat vaan täydet pisteet. Kolme jumppatuntia viikossa ovat irrottaneet minut varsin tehokkaasti murehtimisesta ja katastrofiajatuksista, opettaneet hölläämään nutturaa ja suhtautumaan asioihin rennommin.

Olen koko aikuisikäni kärsinyt päänsäryistä, joita olen yrittänyt hoidattaa hierojalla, taukojumpalla ja rentoutusharjoituksilla (koska olen luullut niiden olevan stressiperäisiä tai niska-hartiaseudun jäykkyydestä johtuvia). Tänä syksynä jouduin rutiinihammaslääkäritarkastuksesta röntgenkuviin ja sain lähetteet erilaisille spealisteille. Ensi vuoden puolella selvinnee, mitä on tehtävissä purentavirheelleni, epäsymmetriselle leualleni ja nivelrikolle siinä. Tuntuu, että tänä syksynä olen käynyt vain luennoilla, kirjastossa, jumpassa - ja kymmenen kertaa hammaslääkärillä (ei tarvinne sanoa, että olen maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksun suurella ilolla). Mutta ensimmäistä kertaa koskaan tuntuu siltä, että asiat etenevät ja että ne hoidetaan kuntoon.

Osallistuin syksyllä eräänlaiseen rentoutus-ja taukojumpparyhmään, ja yhdessä rentoutusharjoituksessa meitä pyydettiin kuvittelemaan mielessämme turvallinen ja rentouttava paikka, jossa on hyvä olla; turvapaikka. Mietin asiaa pitkään. En ole riittävän henkinen tai syvällinen teepussiaforismivuorimaisemiin, meren rannalle enkä metsään (siellähän on aina jotain hirvikärpäsiä). Minä kuvittelin itseni maailman merkityksellisimpään ja merkityksettömämpään paikkaan: hämärään ja vähän liian kylmään lähiöuimahallin saunaan, paikkaan, jossa voin olla muiden ihmisten kanssa ja kuitenkin yksin. Voin olla minä ja en kukaan. Kun kaipaan hiljaisuuden ja hyväksynnän retriittiä, menen uimahalliin. Ja saunaan.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla


perjantai 15. joulukuuta 2017

Joulun takuuvarmat klassikot: Legot + arvonta

72 kommenttia Share It:

Yhteistyössä LEGO 

Jouluista syntymäpäiviin olen jo vuosia vastannut lasten lahjatoivekyselyihin samalla tavalla: Legoja, kirja tai yhteistä tekemistä (uimahallireissu, vierailu Angry Birds-puistossa tai vaikka lautapeli-ilta). Inhoan sarjattomia astioita, inhoan sarjattomia tilpehöörileluja.

Legoissa parasta on se, että ne sopivat monen ikäiselle leikkijälle, erilaisiin leikkeihin, sopivat aina yhteen ja vaikka kotoa löytyisi jo sama paketti, niin ei haittaa. Legoilla leikittäessä vain mielikuvitus on rajana - olen rakentanut niin eläintarhaa, junanradanvarsikaupunkia kuin huojuvia, korkeita tornejakin. Ja vaikka lapsemme ovat varsin vauhdikkaita termiittejä, en muista, että he olisivat ikinä onnistuneet hajottamaan yhtäkään Lego-palikkaa.

Legot kestävät siis aikaa ja leikkejä. Meidän lapsemmehan ovat toisen polven legorakentajia, ja hauskaa on, että suurin osa Lego-varainnoistamme koostuukin meidän vanhoista Legoistamme. Saimme joskus 90-luvun alkupuolella veljeni kummitädin sukulaisilta jättimäisen kassin Legoja, joilla leikin niin minä ja kaksi sisarustani, myöhempi nuorempi serkkuni (siis veljeni kummitädin lapsi), ja kun serkkuni ohitti Lego-rakenteluiän, leikkivät veljeni kummitädin hoitolapset niillä. Pari kesää sitten kävin veljeni kummitädin luona, ja sain saman Lego-laatikon matkaani. En halua sanoa, että ympyrä sulkeutui, koska tiedän, että Legomme löytävät aikanaan yhtä rakastavan kodin.

Meille on muodostunut aika vahva tunneside Legoihin. Ne ovat ajattomuutensa ja ainaisen ajankohtaisuutensa vuoksi olleet jo vuosia osa paitsi syntymäpäiviä ja jouluja, myös muita erityisiä hetkiä. Kun kuopus syntyi, kävin ostamassa LEGO Duplo-jäätelötötteröpakkauksen isommille. Kun ensimmäinen hammas irtosi, toi hammaskeiju LEGO Friends-agilitypakkauksen (nuo noin viiden euron hintaiset pikkupuuhapaketit ovat olleet myös mitä parhain kaverisynttärilahja!) ja kun kuopuksen käden aktiivinen kuntoutus toimintaterapeutilla kesällä lopetettiin, juhlittiin asiaa Salama McQueen-duploilla.



Ihan erityisen kiva "uutuus" Lego-tuoteperheessä on 4-7-vuotiaille suositeltu Lego Juniors-sarja. Oikeasti sarjaa on saanut ainakin vuoden kaupoista, eli ihan uutuus se ei ole, mutta monelle varmaan silti vieras. Juniors-sarjassa on vähemmän palikoita, vähemmän pusseja ja erittäin yksinkertaiset kokoamisohjeet. Meidän pian viisivuotiaamme sai neljävuotislahjaksi ensimmäiset Juniors-sarjan Legot, ja hänen ikäisilleen tämä konsepti on ollut erittäin hyvä ja toimiva. Siinä on riittävästi haastetta, mutta rakenneltavat asiat saa valmiiksi riittävän nopeasti, niin että mielenkiinto pysyy yllä. Hänelle valitsin Legolta joulupakettiin Lego Juniors-sarjan Salama McQueen-paketin.



6,5-vuotias esikoinen taasen on luonteeltaan hyvin rauhallinen, aurinkoakin tarkempi ja viihtyy pidempiä aikoja itsekseen puuhaillen, joten isompien (suositusikä 8-12v) lasten Legot ovat hänen mieleensä. Hän toivoi Lego Friends-laskettelukeskuspakettia joululahjaksi, ja sellaisen nyt siis Lego hänelle lähettikin. Itse leikin lapsena vähän samantyyppisillä Belville-legoilla, joten legoilla rakentelu esikoisen kanssa on minulle yhtä nostalgiatrippiä!

Sain lisäksi arvottavaksi teidän kesken Legoja! Kommentoi siis alle sunnuntaihin 17.12.2017 mennessä, kumpi paketti olisi sinusta mieleisempi: Lego Friends-sarjan laskettelukeskus vai Lego Juniors-sarjan Salama McQueen-pakkaus? Jätä mieluusti myös sähköpostiosoite, josta sinut tavoittaa!

EDIT: Arpaonni suosi seuraavaa kommentoijaa: 

SIKURINA16. joulukuuta 2017 klo 20.57

Lego Juniors-sarjan Salama McQueen-pakkaus.s.kansakoski(at)luukku.com


Sinulle on postia!



keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Sata suomalaista tuotetta päiväkoteihin ja Plastex All Time Favorites-arvonta

51 kommenttia Share It:


Postaus toteutettu yhteistyössä Plastexin kanssa, tuotekorvaus ohjataan läheiseen päivähoitoyksikköön. Postaus sisältää arvonnan. 

Ihan ensinnäkin: Mahtavaa itsenäisyyspäivää! Toivottavasti se on sujunut hyvin. Olen miettinyt viime aikoina paljon suomalaisuutta ja suomalaista yhteiskuntaa, suomalaisia ja ensimmäistä sataa vuotta itsenäisenä valtiona, en vähiten siksi että aloitin yhteiskuntatieteiden opinnot tänä syksynä. Minulle suomalaisuus ei tarkoita vihreitä kuulia, Vesa-Matti Loiria, joulukirkkoa, saunaa, sisua, Nokiaa tai talvisotaa. Minulle suomalaisuus merkitsee yhteisvastuuta, turvallisuutta ja luottamusta. Minulla on naapuri, jolta voin lainata sokeria ja joka voi hakea minunkin lapseni tanssitunnilta. Kun käyn kaupassa, voin melko luottavaisin mielin uskoa siihen, että ostamani tuotteet sisältävät sitä, mitä niiden luvataankin sisältävän - ainakin mikäli ne on tuotettu EU:n alueella. Ulkona liikkuessani minulla on turvallinen olo. Luotan virkamiehiin, luotan opettajiin, luotan terveydenhuoltoon, luotan varhaiskasvatukseen. Ehkä hienointa minusta on tietynlainen pyrkimys tasa-arvoon. Siihen, että ihmiset lähtökohdistaan huolimatta olisivat oikeutettuja vaikuttamaan asioihin ja elämäänsä. Tasa-arvo ei ole todellakaan valmis, mutta siihen pyritään. 

Minulle on bloggaajana ja jonkinlaisena vaikuttajana ollut tärkeää, että teen vain juttuja, joiden takana voin seisoa ja että teen yhteistyötä vain sellaisten yritysten kanssa, joiden arvot vastaavat omiani. Yksi näistä on kotimainen, pisimpään Suomessa toiminut muovitehdas Plastex, joka valmistaa Lohjalla meille kaikille tuttuja arkipäiväisiä käyttöesineitä elintarvikemuovista. Moni ehkä muistaakin, että vierailin aiemmin syksyllä Plastexin tehtaalla Suomalaisen työn liiton Tervetuloa meille-teemaviikolla, ja että varmaan eniten käyttämäni fraasi oli: "Siis onko tämäkin teidän valmistama tuote?" Löysin tuttuja kauhoja, marjaämpäreitä, hiekkalapioita, äyskäreitä, liukureita, pulkkia, kylmäpatruunoita, saippuakuppeja, valaisimia, suihkepulloja... You name it, they got it. Jotenkin niin hirvittävän suomalaiselta tuntui se, etteivät he ole pitäneet suuren suurta ääntä itsestään vaikka syytä rinta rottingilla kulkemiseen olisi. En edes tiennyt, että kotoani, lapsuudenkodistani, mummolastani ja mökiltä on jo vuosikymmenien ajan löytynyt lähellä tuotettuja tuotteita, vaikka viime vuosina tuotanto-olosuhteet, eettisyys, ekologisuus ja lähituottajien suosiminen ovatkin nousseet keskeisiksi ostopäätöstäni - tai päätöstä olla ostamatta - ohjaaviksi periaatteiksi. Yksi syy tuotteiden tuttuuteen on varmastikin niiden saatavuus: isommista päivittäistavarakaupoista löytyy yleensä jotakin Plastexin muovitehtaalla valmistettua. 

Suomi 100-hengessä ja itsenäisyyspäivän kunniaksi päätimme Plastexin kanssa juhlistaa suomalaista työtä ja tuotantoa. Saan kunnian toimittaa Plastexin puolesta alueemme päivähoitoyksikköön (joka kattaa kolme päiväkotia ja esiopetuspaikkoja) sata suomalaista tuotetta lasten talviulkoiluun: kymmeniä pulkkia ja liukureita. Lastemme päiväkodin työntekijät tekevät uskomattoman hienoa ja arvokasta työtä, mutta valitettavan pienillä resursseilla. 

Tämän tyyppinen tempaus ei ole Plastexille mitenkään ainutkertainen tai uusi, vaan he ovat aiemminkin tukeneet päiväkotien toimintaa ja ulkoilumahdollisuuksia talviulkoleikkivälinelahjoituksilla. 

Sain lisäksi arvottavaksi Lohjalla tuotettuja klassikkotuotteita ja uudempia suosikkeja, joita pitäisi löytyä jokaisesta suomalaisesta kodista. Kuvasta löytyvät tuotteet (ja pari lisäylläriä!) eivät ehkä paria poikkeusta lukuunottamatta esittelyä kaipaa. 

Mun aivan ehdoton supersuokkini on jääpalapullo. Myönnän naureskelleeni sille ensin, mutta oikeasti, tuote on loistava! Inhoan jääpalamuotteja, joissa jääpalat alkavat ennen pitkää maistumaan pakastetulta graavilohelta tai kanttarelleilta ja vielä enemmän inhoan kertakäyttöisiä jääpalapusseja.  Jääpalapullo on kompakti tuote: sen voi sujauttaa piknikkoriin kylmäkalleksi kuljetuksen ajaksi ja kaataa sitten jääpalat vieraiden laseihin. Ei ylimääräistä painoa kotimatkalla, ei epämääräisiä makuja ja mikä parasta: nämä voi pinota pakkasessa. Eikä tuote todellakaan ole kertakäyttöinen!

Toinen supersuosikki on lasten treenikassien vakiotuote: retkipullo. Etenkin nyt, kun joulu pääkaupunkiseudulla on oranssi, on länsimetronoranssi erittäin ajankohtainen väri. Plastexilaisille on tärkeää, ettei tuotteen hinta tai saatavuus ole esteenä turvallisten, kotimaisten tuotteiden ostamiselle. Siksi onkin vähän hassua, että retkipullosta myydään Kiinassa tuotettuja kopioita, samaan 2,90 euron suositushintaan. Tarkistathan, että retkipullosta löytyy ostettaessa Avainlippu-merkki!

Sain siis arvottavaksi kuvassa näkyviä suosikkituotteitani sisältävän, mun Plastex-suosikeista koostuvan tuotepaketin. Osallistu arvontaan kommentoimalla alle 12.12.2017 mennessä. Arpaonnea ja oikein ihanaa itsenäisyyspäivää!

PS. Samanlainen tuotepaketti on arvottavana myös Instagramissani (@annasaskian). Osallistumaan vaan! 

EDIT: Onnea seuraavalle kommentoijalle:

Retkipullo herättää muistoja. Mulla on tainnut olla lapsena sellainen punainen käytössä, hataria muistikuvia löytyy :D Ihania suomalaisiaklassikkotuotteita! Mukana arvonnassa. 3rikatms(ät)gmail.com

Sinulle on postia!